Tommi Kinnunen: Pitkä aukea. WSOY 2026.
Kritiikki julkaistu Kalevassa 1.9., Lapin Kansassa 4.9. ja Ilkka-Pohjalaisessa 5.9.2026
Kuusamon neljäntienristeyksestä pitkälle aukealle
Kuusamossa syntyneen kirjailija Tommi Kinnusen Pitkä aukea palaa Neljäntienristeyksestä (2014) ja Lopotista (2016) tuttuihin maisemiin. Nyt vuorossa on Lahjan ja Onnin pojan, Johanneksen, tarina.
Romaanissa Johannekselle kaikki on jo mennyttä, muistisairauden yli- tai alivalottamia kuvia. Vertaus on perusteltu: Johannes on äitinsä Lahjan tavoin ammatiltaan valokuvaaja.
Elämäntarinaa kehystää kuvaus Johanneksen viimeisistä päivistä. Mies tuntee vajoavansa valtamerten syvyyksiin, jossa vesimassojen paine estää ajatusten kulun.
Veljestään huolehtiva Anna-sisko on ainoa, joka vielä näkee Johanneksessa koko tarinan iän tai roolien vääristävien linssien takaa. Anna haluaa myös veljensä muistavan, vaikka toisen tarinaa on mahdoton hallita.
Miehelle jo siskon sanat ovat vieraita. Hän vertaa niitä äitinsä valokuviin, joissa kaikki poseeraavat valheellisesti. Vain itse voi tavoittaa oman tarinansa totuudellisimman tason. Johannekselle tarinan sinä on puoliso Kaarina, jolle hän haluaisi viimein kertoa kaiken.
Johanneksen muistin mureneminen koskettaa, koska lukija saa tietää, millaista persoonaa se kannattelee. Ruumis on ehkä sairaalasängyn vanki, mutta muistoissa mies vaeltelee vapaana ajan, paikan ja jopa muistisairauden lainalaisuuksista.
Vasta lopussa Johanneksen kerronta paikoittain tavoittaa uskottavasti sen, miltä temppuileva muisti tuntuu sairastuneelle itselleen. Silloinkin muistelun kehys tekee kuvauksesta ulkokohtaista. Ehkä kertomusta ohjaakin Anna, joka vielä yrittää kannatella veljensä tarinaa, vaikka näkee jo kuoleman varjot tämän kasvoilla?
Oivaltavimmin Kinnunen tavoittaa sairastuneen sekavuuden hetket, kun kuvaa Johannesta astumassa ulos lähimenneisyyden kotiovesta keskelle Lapin sotaa, jossa isä karjuu kivääri kädessä. Isä on se Neljäntienristeyksestä tuttu Onni, jonka kyläläiset lynkkasivat juoruillaan jo kauan ennen kuin mies itse kuoli.
Johanneksen isä ei voinut koskaan olla avoimesti homo, mutta Tuomas-pojalle Kinnunen kirjoittaa kauniimman kohtalon. Koskettava on myös tarina Johanneksen ja Kaarinan rakkaudesta. Vaikka Johannes lopulta jääkin yksin, haalenevissa muistoissa hän voi matkata niihin maisemiin, joissa Kaarina vastaa tanssiin kutsuun ikuisesti kyllä.
Johannes on aikakauteensa nähden moderni mies: hän osoittaa hellyyttä lapsilleen ja kamppailee avoimesti epävarmuutensa kanssa. Aivan kuten Kinnunen kirjailijana, hän on herkkä havaitsemaan ympäristöä ja ihmisten mielenliikkeitä.
Samalla tavoin kuin kirjailija kuvailee miljöötä, hän taltioi kameralla vaikutelmia teettääkseen niistä postikortteja, joiden toivoo menevän kaupaksi.
"Nyt täytyisi painaa äkkiä laukaisinta ja tallentaa tämä näky, ennen kuin valo lisääntyy ja sävyt muuttuvat. Tästä hetkestä saisi postikortin ja julisteen ja ihan mitä tahansa, tästä saisi ruudun jota voisi myydä sekä kotimaahan että ulkomaille - -"
Mutta siinä missä Johanneksen havainnoimat valon muutokset taltioituvat vain valokuvapaperin pintaan, kirjailijana Kinnunen tavoittaa varjot myös ihmisessä itsessään.
Pitkä aukea on yhtä koskettavasti kirjoitettu kuin Kuusamo-sarjan edellisetkin osat. Sinänsä se ei kuitenkaan tuo mitään kovin uutta suvun tarinaan, jossa naiset ovat juorujen ja pakon kovaksi koulimia ja miehet herkkyydessään traagisesti edellä aikaansa.
Heidi Heinonen