Jenny Erpenbeck: Päivien loppu. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2020
Julkaistu Kalevassa ja Lapin Kansassa 27.4.2020
Elämä on sarja viimeisiä hetkiä
Jenny Erpenbeckin romaanissa jossittelu muuttaa kaiken
Viisi kirjaa, viisi elämänvaihetta, viisi mahdollista loppua.
Saksalaisen Jenny Erpenbeckin Päivien lopussa vuonna 1902 syntyvä tytär kuolee viisi kertaa ja ”pakottaa kokonaisen vuosisadan käsivarsilleen”. Ensimmäinen kuolema kohtaa jo ennen kastetta, viimeinen 90-vuotispäivän jälkeisenä päivänä.
Lapsi ei synny uuteen alkuun: hänen kohtaloaan muovaa voimakkaasti historiallinen ajankohta, joka Itävalta-Unkarissa antisemitismin nousun aikaan ei juutalaisperäiselle ole helppo.
Kaiken aikaa kerronnassa läsnäoleva edellisten sukupolvien kokemus synnyttää tekstiin maatuskaefektin, jossa hetket ovat muistojen kerrostumia. Monimutkaisen rakenteen kääntäminen sujuvalukuiseksi suomeksi ei varmastikaan ole ollut helpoin rasti – Jukka-Pekka Pajunen selviää haasteesta hyvin.
Toisessa jaksossa historiallisten murrosten analogiaksi asettuu vuoden 1895 Laibachin (Ljubljanan) pääsiäisjäristykset:
”Jos vain tutkiskelisi riittävästi kasvoja, voisi ryppyisistä, nykivistä silmäluomista tai kiiltonsa menettäneistä hampaista päätellä keisarin kuoleman, epäoikeudenmukaiset sotakorvaukset tai vahvistuvan sosiaalidemokratian. - - Järistykset olivat yhtäläisiä ja äänettömiä; ne koostuivat hitaasta heilunnasta, joka oli elävien kuvien mukaan pohjois-eteläsuuntaista. Kattoon oli ilmestynyt yksittäisiä kapeita halkeamia.”
Maarakenteen vertaaminen kohtaloihin on tuttua edellisestä suomennoksesta Mennä, meni, mennyt (2019). Siinä maahanmuuttajien tarinat saivat analogiakseen maanpinnan alle kätkeytyvät luolastot ja tunnelit.
Päivien loppu -romaanissa jokaisen ”kirjan” välissä on Intermezzoksi nimetty jakso, joka paitsi muistuttaa oopperaohjaajana työskentelevän kirjailijan läheisestä suhteesta musiikkiin, myös synnyttää tilan ikuisen jossittelulle.
Menneisyyteen suuntautuvien tuskaisten ”kunpa vain” -rukousten siivittämänä edellisessä kirjassa kuolleen tyttären elämä saa kuin saakin jatkoa seuraavassa. Tragikoomisin jossittelu liittyy Stalinin aikaisten tuomioiden järjettömään sattumanvaraisuuteen.
Toverit siirtelevät epäiltyjen dataa pinkoista toisiin sen mukaan, millainen vaikutelma ihmisestä on jäänyt. Vankileirille vai vapauteen – tuliko lohkaistua väärässä seurassa sopimaton vitsi. Järistysten vuosisata on sanoista tehty: sanoilla alkavat sodat ja murretaan muurit.
Wienistä Moskovaan päätyneen toveri H:n kohtaloksi koituu epäonnisten pinkka. Loppu on kovin erilainen kuin sen rouva Hoffmannin, joka saa elää lähes kuusikymppiseksi.
Kuolema suorittaa viimeisen editoinnin elämäntarinalle: vankileirillä kuolee trotskilainen vakooja, portailla horjahtaa proletaaris-vallankumouksellisen taiteen suunnannäyttäjä.
Erpenbeck kertoo vaikuttavasti elämästä tarinoiden takana. Hän näyttää, miten sanoilla paitsi luodaan myös murretaan todellisuus.
Rouva Hoffmannilla kestää kahdeksankymmentä vuotta kumota käsityönopettajansa arvio hutiloivasta ja huolimattomasta ihmisestä. Hoitokodissa se vihdoin onnistuu. Neulottu rivi on ohjaajan mukaan moitteeton.
Heidi Heinonen