Sami Majala: Riivaaja. Gummerus 2014
Julkaistu Kalevassa 23.3.2015
Kaiken korventava kirjoittamisen palo
Kertoja aloittaa matkan oman äänensä äärelle kaukaa: hän suuntaa Amerikkaan, sieltä Jäämeren rannoille ja edelleen Tiibetiin. Ensin hän tekee matkaa halki maantieteellisten etäisyyksien, sitten, Suomeen palattuaan, läpi toisten hengentuotteiden, ihailemiensa kirjailijoiden taiteen.
Lopulta alkaa matka itseen. Lapsuuden alttiutta tavoitellaan särkyneen viattomuuden mielikuvasta. Kirjoittaminen muistuttaa kertojan ystävän, Aleksin, maalaamista. Kuin sävyt toisiinsa, havainnot liukuvat muistoon, muisto valuu tekstiin ja sekoittuu taiteen synnyttämien mielikuvien kanssa.
”Omia kokemuksia, muunneltua totuutta, valhetta sen edestä että totuus tuli kerrotuksi.”
Riivaaja on helsinkiläisen Sami Majalan intensiivinen esikoisromaani intohimosta kirjoittamiseen. Jotta kertoja löytäisi kirjailijuuden itsestään, hän raastaa ja repii itsensä, jatkaa aistiensa ”harjoittamista pitkään, rajattomasti ja johdonmukaisesti epäkuntoon.”
Kirjoittaakseen hän ahmii koko maailmaa, vaikutelmia, päihteitä ja tietoa, mutta oma ääni ei vain tunnu löytyvän. Dekadenttien tapaan hän rypee saastassa ja jäljittelee rappiota. Paljon vanhaa ja lainattua onkin kuvassa, jossa surumielinen flanööri ajelehtii havaintojaan kirjaten yhteisöstä toiseen.
Jotakin universaalia ja ajatonta kertoja tavoittelee ja hetkittäin tavoittaakin. Fokuksessa on todellisuuden ja kirjoittamisen välinen suhde ja sanojen taika: ”Jäin katsomaan tuulessa heiluvia puita, pilvien asentoja, varpusten leikkiä pienessä harmaassa ruusupensaassa. Käänsin havaintoni nurin, ravistelin, katselin minne lauseet tippuivat, minne sanat kilisivät ja vyöryivät.”
Beat-kirjallisuudelle tyypillisen vaikutelmien virran äyskäröinti on pahimmillaan puuduttavaa luettelointia. Kevyt itseironian häivä siellä täällä olisi pelastanut tekstin liialliselta taiteilijamyytin viljelyltä ja taittanut pastissia parodiaan ja pateettista ironiaan.
Kaiken keskinkertaisen kuumeinen välttely tekee tekstistä raskaan. Tyyneyden ja tasapainon tyvenet olisivat tuoneet syvyyden tunnetta myös syöksylaskuihin.
Mutta kertoja on taiteensa suhteen ehdoton. Hän ei suostu ankkuroitumaan mihinkään turvasatamaan, vaan jatkaa etsimistään totaalisen paljaana, alttiina ja ehdoitta. Jotakin kiehtovaa, ajankuvan vastaista siinä on.
Mitä lähemmäs loppua kuljetaan, sitä useammin kerronta tavoittaa ohikiitävän vaikutelman voiman. Taitavasti Majala kuvailee sellaista ”elämän yhtäkkisen tihentymisen kauneutta”, jonka äärellä jokainen toivoisi osaavansa kirjoittaa.
Heidi Heinonen