Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön. WSOY 2014
Julkaistu Kalevassa 13.10.2014
Mustana ammottavat muistot
Aiemmin lähinnä nuorille kirjoittanut Laura Lähteenmäki on nyt laajentanut repertuaariaan psykologiseen sukupolviromaaniin.
Ikkunat yöhön on kertomus kolmesta polvesta, joiden kohtalot kerrostuvat vanhempien virheiden varaan. Teos muistuttaa tanskalaisen Hanne-Vibeke Holstin viime vuonna ilmestynyttä romaania Mitä he toisilleen tekivät. Aivan kuten Holstilla, myös tässä aikatasot ja näkökulmat vaihtelevat ja kronologian synnyttäminen vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta.
Tarina alkaa sodan jälkeisistä vuosista ja kaupunkilaiselämään tottuneesta Elsistä, joka miehensä sukutilalla sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen aikana, jolloin sitä ei vielä tunnettu.
Unettomuus ajaa Elsin kierteeseen, jossa hän haahuilee läpi vuorokausien hyödyttömänä kuin haamu. Anoppinsa olemuksesta Elsi aistii syytökset riittämättömyydestään.
Pienestä horjahduksesta asiat lähtevät vyörymään kohti pohjalla ammottavaa pimeyttä. Kun teoksen edetessä kuonaa kuoritaan, negatiivisten tunteiden alta paljastuu kammottava tragedia.
Ikkunat yöhön käsittelee suvussa kulkevia ja kertautuvia kaunoja, joiden alla on synkkääkin synkempää surua.
Elsin tyttäristä Astasta ja Arjasta kasvaa tunnekylmiä naisia, joiden omat lapset kipuilevat tahoillaan jo isovanhempien aikaan syntyneitä säröjä.
Arjan tyttäristä Hanna on riittämättömyyteensä hukkunut ikisuorittaja ja Riikka mustia tunteita huokuva runoilija, joka toistuvasti epäonnistuu luomaan yhteyden toisiin ihmisiin.
Riipaisevasti Lähteenmäki kuvaa, kuinka tytöt ovat imeneet lapsuudessa kokemansa vähättelyn ja halveksunnan osaksi minäkuvaansa.
Teoksessa ihmisten väliset suhteet ovat muutenkin täynnä pinnanalaista halveksuntaa, väsymistä Toiseen.
Ikkunat yöhön on ennen kaikkea henkilöhahmojen keskinäisiä suhteita luotaavaa psykologista realismia. Varsinkin Astan hapan persoona on hyvin rakennettu omaperäisine sanontoineen ja pahanilkisine ajatuksineen.
Astan pojan tyttöystävän, Teresan silmin Astan hallinnoima sukukartano näyttäytyy niin pahaenteisen kolkkona, että tunnelma on hetken kuin goottilaisesta romaanista.
Lähteenmäki on taitava ohikiitävän hetken tunnelman kutoja. Vaikka tarina rakentuu usean henkilön näkökulmasta, kirjailija pitää henkilöhahmojensa mielenliikahduksia säätelevät langat hyvin hyppysissään.
Vain Teresan osuus jää tarinassa jotenkin ulkokohtaisiksi. Teoksen syy-seuraussuhteiden kudelma on muuten niin pitävä, että naisen kohtalo ja sen seurausten haihtuminen taka-alalle haittaavat kokonaisuutta.
Sukua ympäröivä klaustrofobinen tunneilmasto olisi ollut loppuratkaisuineen riittävän tiheä ilman ulkopuolisiakin.
Heidi Heinonen