Heidi Heinonen


Elina Lappalainen: Pelien valtakunta. Miten suomalaiset peliyhtiöt valloittivat maailman. Atena 2015

Julkaistu Kalevassa 14.9.2015

 

 

Suomalaisten pelibrändien superhitit

 

 

Elina Lappalainen voitti esikoiskirjallaan Syötäväksi kasvatetut (2012) Tieto-Finlandian. Pelien valtakunnassa hän siirtyy lähemmäs päivätyön asiantuntijuuttaan.

Lappalainen on Talouselämän toimittaja ja kirjoittanut useita juttuja peliteollisuudesta. Nyt nämä artikkelit muodostavat merkittävän osan Pelien valtakunnan lähdemateriaalista.

Teos esittelee menestyneimpien pelifirmojen taustat, tuotteet ja tekijät sekä opettavaisiksi osoittautuneet vaikeudet.

Mukana ovat muun muassa PC- ja konsolipeleillä 1990-luvulta lähtien menestystä tahkonneet Housemarque ja Remedy sekä mobiilipeleillään suurta suosiota saavuttaneet Rovio ja Supercell.

Myös kempeleläisen menestyjän, Fingersoftin, poikkeuksellisellinen tarina esitellään. Yritystä käsittelevä kappale sivuaa myös peliteollisuuden asemaa ja koulutusta maakunnissa.

Walking Dead -sarjaan pohjautuvasta mobiilipelistä hittiä kaavailevan Next Gamesin yhteydessä käydään läpi muitakin lupaavia startup-yrityksiä.

Kirjaa hakuteosmaisesti lukevia helpottaisi, jos nämä mielenkiintoiset rönsyt näkyisivät sisällysluettelossa omina kokonaisuuksinaan.

 

Kysymykseen miten suomalaiset peliyhtiöt valloittivat maailman, teos antaa kattavan vastauksen. Esille nousevat erityisesti talvi, 1980-luvun pikkupaikkakuntien virikkeettömyys ja Commodore 64.

Toiset nuoret perustivat bändejä, toiset, myöhemmin muun muassa Housemarquessa ja Remedyssä vaikuttaneet ”nörtit”, yhteisöjä, joissa murrettiin pelien kopiosuojauksia ja tehtiin – kuten bändeissäkin – demoja. Koodareiden demoissa eli ohjelmoiduissa animaatioissa yhdistyivät pelien keskeiset elementit: koodaus, grafiikka ja musiikki.

Se loi pohjan paitsi osaamiselle, myös yhteisön keskinäiselle lojaaliudelle, mitä Lappalainen kuvaa ”äärimmäisen tiukasti yhteen hitsautuneeksi porukaksi, jonka sisällä tietoa ja kokemuksia jaetaan poikkeuksellisen avoimesti”.

Yksi pelifirmojen menestyksen syy – sekä sittemmin seuraus – on suomalaisten pelikehittäjien kansainvälinen tunnettuus, mikä on helpottanut rahoittajien kiinnostuksen herättämistä maailmalla. Toiseksi merkittäväksi tekijäksi mainitaan julkinen raha ja Tekes.

Mahdollisuutta näkyvyyteen on tarjonnut yhteistyö laitekehittäjien kanssa. Sony (PlayStation), Microsoft (Xbox), Nokia ja Apple mainitaan merkittävimpinä yhteistyökumppaneina.

Tärkeimmäksi menestystekijäksi Lappalainen nimeää kuitenkin sopeutumiskyvyn. Nopeassa tahdissa kehittyvää tekniikkaa on osattava ennakoida ja seurata. Joskus liikkeellä voidaan olla jopa liian aikaisin, kuten Housemarquen wap (wireless application protocol) -teknologialle kehittämät kännykkäpelit osoittivat.

Wap-hype paljastui kuplaksi, mutta markkina mobiilipeleille oli syntymässä. Nokia mahdollisti harjoittelun, mutta vasta Applen sovelluskauppa loi puitteet miljoonabisnekselle.

Tilaisuuteen tarttui oikea-aikaisesti Rovio, jonka Angry Birds saavutti ennennäkemättömän suosion maailmalla. Mutta Roviokaan ei ymmärtänyt hyödyntää seuraavaa aaltoa ajoissa. Free-to-play-pohjaisten pelien potin vei Supercell.

 

Pelien valtakunta on selkeästi ja seikkaperäisesti kirjoitettu, myös alaa tuntemattomalle sopiva yleisteos, joka tarjoaa katsauksen Suomen peliteollisuuden kehitykseen, pulmiin ja näkymiin.

Melko myötäkarvaan Lappalainen on journalistitaustaiseksi tekstinsä laatinut. Kohdassa, jossa Rovion markkinointipäällikkö Blanca Juti kertoo peliin sisällytetystä mainoksesta, olisi voinut reilusti puhua tuotesijoittelusta Jutin markkinointipuheen kritiikittömän toiston sijaan.

Suurimmat ylilyönnit liittyvät Rovioon, jonka oheistuotteita esittelevässä kappaleessa hehkutetaan, kuinka Tammella on valjastettu joukko ”Suomen eturivin kirjailijoita” tuottamaan Angry Birds -tarinoita.

Koomisin ja pelottavin esimerkki on puhe Pekingin Angry Birds -päiväkodeista: ”Kyse on kokonaisesta varhaiskasvatuksen oppimiskonseptista, johon Rovio on suunnitellut koko paketin lasten vaatteista lastentarhanopettajien koulutukseen asti.”

 

 

Heidi Heinonen