Heidi Heinonen


Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä. S&S 2019

Julkaistu Kalevassa 11.3. ja Lapin Kansassa 23.3.

 

 

 

Kommunistisen utopian aave luonnon armoilla

 

Katri Rauanjoki kirjoitti romaanin Huippuvuorten hylätystä venäläiskylästä

 

 

Tshernobyl ja Pripjat eivät ole ainoita neuvostoajan jälkeensä jättämiä kummituskaupunkeja. Norjan Huippuvuorilla on autioitunut venäläisomisteinen hiilikaivoskaupunki, Pyramiden, jossa kommunistisesta utopiasta muistuttaa enää maailman pohjoisin Lenin-patsas.

Tähän arktiseen miljööseen sijoittuu oululaisen äidinkielenopettajan Katri Rauanjoen romaani Lenin-setä ei asu enää täällä

 

Teoksessaan Rauanjoki palaa esikoisromaaninsa Muurin (2012) maagisen realismin tunnelmiin. Molempia voi tarkastella sisäisen ja ulkoisen sekä kuvitellun ja todellisen maailman rajojen häilymisenä.

Esikoisteoksessa raja liittyy sosiaalisesti hyväksytyn ja tuomitun välissä kohoavaan, alati siirtyvään muuriin. Tässä se kytkeytyy Pyramideniin matkaavan Kirilin aavekavereihin, jotka varoittavat ja opastavat.

 

Rovaniemellä lapsuutensa viettänyt venäläistaustainen insinööri Kiril saa Pietarissa erikoisen työhaastattelun päätteeksi erikoisen työn: hänen on asuttava talven yli Pyramidenissa ja toimitettava raportteja kylän elämästä eteenpäin.

Kun turistit lähtevät syksyllä, kylään jäävät vain Kiril, ukrainalainen pariskunta Vera ja Sergei sekä venäläiset Mihail ja Jelena. Kutsumattomina vieraina Kirilin fantasiaan liukuvaan todellisuuteen pyyhältävät myös edesmennyt Vladimir-setä ja viekoitteleva aavenainen.

 

Elämä Pyramidenissa hahmottuu kolmen kertojan kautta: Kirilin lisäksi ulkopuolinen kertoja kuin neuvostoaikainen agentti tarkkailee miehen puuhia ja ympärillä levittäytyvän ankaran luonnon näytöksiä. Autioitunut kylä herää 1980-1990-luvun aikaiseen eloonsa kolmannen kertojan, Annan ja hänen traagisen mutta fiktiolle niin tyypillisen kolmiodraamansa kautta.

 

Vaikka kertojat on erotettu toisistaan erilaisilla kirjasintyypeillä, varsinkin alussa niiden vuorottelu vaikuttaa sekavalta. Loppupuolella fonttileikkiin liittyvä kursivoitu Kirilin unijakso on viimeistään liikaa.

Kirilin absurdi todellisuus, jossa kuollut setä piipahtelee jakamassa ivallisia neuvojaan, rinnastuu neuvostoaikaan liitetyn vainoharhaisen ilmapiirin kanssa.

 

Ehkä tietoisen ilkikurisesti kanssakäyminen venäläisten kanssa lähentelee kliseitä: Limusiinin takapenkillä mutustellaan suolakurkkua ja hörpätään votkaa. Puistoissa popliinitakkiset miehet ojentelevat valokuvia ja papereita toisilleen. Hengityksessä tuoksahtaa mahorkka ja sipuli. Painostava tunnelma vaihtuu tuttavalliseen turvasanalla ”Ville Haapasalo”.

Jos nämä yksityiskohdat ovatkin tahallisia kliseitä, ne eivät koomisuudessaan oikein istu teoksen vallitsevaan tyyliin. Sama juttu vaivaa mielestäni Annan ja petollisen aviomiehen Vasilin eroottisia kohtaamisia.

 

Tarinassa on paljon järisyttäviä käänteitä, mutta osa niistä sotkeutuu muun kerronnan sekaan niin, että paljon jää potentiaalia jännitteeseen hyödyntämättä.

Kaamoksen pimeän ja arktisen valkean kuvaus on uskottavan karua, sanat maalaavat näkymät elävästi. Kerronnan lavastamassa kauttaaltaan valkoisen, hyisen maiseman kääreessä on helppo kuvitella eristäytyneisyys, jossa teoksen henkilöt sinnittelevät. Armoton luonto tekee sekä kovaksi että nöyräksi.

Tätä taustaa vasten on yllätys, että ilmastonmuutoksen vaikutus jää niin vaatimattomaksi teemaksi tarinassa.

 

 

 

Heidi Heinonen