Pirjo Hassinen: Parit. Otava 2018
Julkaistu Kalevassa 7.1.2019
Parit vertaa sukupolvien rakkauskäsityksiä
Parit-teoksen kansiliepeen lupaus sukutarinasta uuvuttaa. Niin tiheään on viime vuosina kotimainen kirjallisuus käsitellyt sukupolvelta toiselle siirtyvää traumojen ja tragedioiden taakkaa.
Myös alku epäilyttää. Metsän halki punahilkkamaisesti keuhkotautista äitiään tervehtimään puikkelehtiva Leena-tytär joutuu kosketuksiin pahan kanssa. Iholle nousee rakkuloita ja kasvot arpeutuvat pysyvästi.
Lisäksi tädin mies, vaurauden tuomassa viisaudessaan suvun patriarkkana toimiva Alfred, tekee Leenasta perijän, koska ei katso huikentelevaisen ja homoseksuaalin poikansa sellaiseen sopivan. Ainoa tapa Wernerille päästä osalliseksi perinnöstä on naida Leena.
Melkoinen äärimmäisten käänteiden juonikimara siis.
Sitten vuodet vierivät Jyväskylässä ja seuraava sukupolvi astuu näyttämölle. Samalla tarinassakin tapahtuu jotain, mikä saa ensimmäisen osan vaikuttamaan myytin kaltaiselta perustukselta, jonka varaan 1930-luvulta tähän päivään ulottuva sukusaaga rakentuu.
Romaani on jaettu kolmeen osaan, joiden nimet ovat ”Uhrautuvaisuus”, ”Intohimo” ja ”Kvartaalit”. Nimiä voi tulkita monella tapaa, mutta ilmeisin tulkinta liittynee rakkauskäsityksiin.
Aikana, jolloin suku yhdisti ja kuolema erotti, kyky uhrautua oli suurin hyve. Sitten vapaus esitteli intohimon ja eroamisesta tuli muotia. Nyt parisuhteita solmitaan kuin työsuhteita: koeajalla ja kvartaali kerrallaan.
Teos tuntuu kysyvän, onko kyse vapautumisesta vai vastareaktiosta edellisen sukupolven valintoihin. Hassinen näyttää myös tarinan voiman: luojan valtuuksilla kirjailija antaa säälittävien stereotypioiden raskauttamille naishahmoilleen voittajan auran.
Keuhkotautinen äiti hankkii rakastajan. Arpeutuneesta Leenasta kasvaa koko suvun kunnioittama matriarkka ja arvostettu yliopiston professori.
Leenan pojan, Ollin, vaimo Tarja, imettävä kotiäiti, tulee jätetyksi toisen naisen takia. Olli on kuitenkin se, jonka aika jyrää.
Ollin sivusuhteen intohimon liekki tussahtaa eikä Tarja enää huoli takaisin. Naisen roolin murros on vienyt miehen etuoikeudet ja jäljellä on vain ”humalaisen jonninjoutava itku”:
”Kun on oikein varma jonkun rakkaudesta, voi olla hänen suhteensa pikkuisen epälojaali. Minä olin, mutta erehdyin, koska paskat akka minua rakasti. Ei tajunnut että minä olen sielultani merimies. Lähden, mutta tulen takaisin...”
Parit ei kuitenkaan ole vain tutkielma romanttisesta rakkaudesta. Myös muunlaisen syvän yhteyden vuoksi taistellaan ja muututaan. Mutta kuten jo teoksen nimi tiivistää, kyse on kahdenvälisestä, rakkauden, ystävyyden tai sukulaisuuden sysäämästä muovautumisesta pareiksi.
Nämä parit sulkevat aina jotain – huomiota, aikaa tai intohimoa – muilta ympäriltä olevilta pois. Hassinen ei tunnu uskovan perhe- tai polyamoristen suhteiden tasapuolisuuteen.
Hellän raadolliseen tapaansa kirjailija muistuttaa siitäkin, miten yksin tänne tullaan ja täältä lähdetään.
Parasta teoksessa on Hassisen verevä kieli. Kirjailijan tarkka ja armoton mutta sittenkin lempeä katse poraa näkymän elon ja olon syvimpään merkitykseen, rakkauteen. Alun sekavasta juonikimpusta kasvaa yhteyden, yhdistymisen ja yhteisyyden teemoja oivaltavasti osissaan varioiva tarina.
Heidi Heinonen