Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni. Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga 2020
Julkaistu Kalevassa 25.5.2020 ja Lapin Kansassa 27.5.2020
Paljon puhetta sekä päässä että puhelimessa
Jonas Hassen Khemirin viime vuonna suomeksi ilmestynyt Isän säännöt oli kuvaus maahanmuuttajan koti-isyydestä Ruotsissa. Se avasi ansiokkaasti nykymiehen muuttuneeseen rooliin liittyviä arjen paradokseja.
Nyt Khemirin jo vuonna 2012 julkaistu Soitan veljilleni on saanut suomennoksensa. Tarja Lipposen käännös välittää uskottavasti kirjailijan kuvaamaa maailmaa myös tässä teoksessa.
Muodoltaan nämä kaksi ovat kovin erilaisia: siinä missä Isän säännöt on moninäkökulmainen, täysipainoinen proosateos, Soitan veljilleni on lähes pelkästään dialogin varaan rakentuva pienoisromaani.
Yhteistä näille kahdelle on toisteinen tyyli, joka ohjaa huomion sosiaalisten roolien ja mielipiteiden epävakauteen.
Tukholman keskustassa on räjähtänyt autopommi. Epäluulot kohdistuvat maahanmuuttajiin – tai niin ainakin päähenkilönä toimiva Amor kokee.
Amor on koko ajan puhelimessa ja silti läheistensä tavoittamattomissa. Vastaaja sylkee wzup brouta, mutta Amor on liian kiireinen soittaakseen takaisin: epäluulon lietsomat harhat pitävät liikkeessä.
Teos koostuu puhekielisistä repliikeistä, joissa puhutaan vuoroin kaverille, vuoroin lukijalle – samasta kaverista. Ratkaisu on nerokas: on vaikea sanoa, mitkä dialogeista käydään kännykän välityksellä ja mitkä vain Amorin päässä.
Puhelin miljöönä mahdollistaa urbaanin tunnelman. Poissaolevat ihmiset ovat päähenkilölle läsnä kännykän kapseloimassa todellisuudessa – saarekkeessa keskellä julkisia tiloja. Amorilla on ”veljensä”, mutta myös kaupungin absurdi yksinäisyys: aavistus, kokemus tai kuvitelma toisten häneen kohdistamista ennakkoluuloista.
”Mä olin matkalla kotiin kun näin todella epäilyttävän henkilön. Miehellä oli musta tukka ja epätavallisen iso reppu ja kasvojen peittona palestiinalaishuivi. Soitan veljilleni ja sanon: Kesti ehkä sekunnin murto-osan ennen kuin tajusin että se oli mun oma peilikuvani.”
Amor kuuluu vähemmistöön, jota yhä äänekkäämpi osa kansasta pitää kollektiivisesti syyllisenä. Parempi on siis yrittää olla herättämättä huomiota ja alistua tarkkailuun.
Tai sitten: ”Vaihtakaa eleettömät vaatteenne neonvärisiin niinihameisiin. Koristautukaa kimaltavilla joulukuusen palloilla. Sivelkää kasvoihin itsevalaisevaa väriä.”
Tulehtunut tilanne altistaa epäluulolle, uhmalle, jopa vainoharhalle. Ennakkoluulojen tiedostaminen saa puolustautumaan, vaikka kukaan ei ole edes hyökännyt. Kokemukset epäoikeudenmukaisesta kohtelusta synnyttää sankarifantasioita, jotka ovat väkivaltaisia – niin kuin unelma taistosta vääryyttä vastaan usein on.
Harhojen piinaaman Amorin pelastaa lopulta ”rajan takaa” soitteleva mummi. Hän muistuttaa, että kaikenlaista sabotointia tapahtuu kaiken aikaa: Storumanissa on murtauduttu omakotitaloon ja Landskronassa joku ”ruskeanbeigeen takkiin” pukeutunut mies varastanut optikolta päiväkassan.
Khemiri taitaa myös tilannehuumorin. Veljen puolesta otettaisiin luoti, mutta ei kasvoihin. Eikä mieluiten kovin vaarallista.
Siinä missä kaveri näkee vauvassaan ”objektiivisestikin tarkasteltuna” poikkeuksellista suloisuutta ja lahjakkuutta, Amor näkee vain paksun tytön, jolla on ylähuulen päällä keltaiset kuivuneet räkävanat.
Heidi Heinonen