Heidi Heinonen


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck. Otava 2017

Julkaistu Kalevassa 14.8.2017

 

 

Kolmen sukupolven tarina kantaa

 

Kjell Westö hallitsee monipolvisen sukusaagan kuvaamisen

 

 

Mä olen Alex. Me asutaan Ramsvikin kartanossa. - - Mitä sun isäs tekee?” Näillä sanoilla alkaa Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan kertojan ja Alexin ystävyys kymmenkesäisinä vuonna 1969.

Kertojan nimestä saamme tietää vain sen, että se on Alexin mielestä ”ihme nimi”. Isän ammatiksi kertoja ilmoittaa myymäläpäällikön, josta jättää alemmuudentunnossaan ”apulaisen” pois.

 

Kjell Westö on kirjallisuuskisojen kestosuosikki. Muun muassa viisi kertaa ehdokkaaksi nimetty ja kerran Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija taitaa useiden sukupolvien kautta menneisyyttä kuvaavien kertomusten kaavan.

Monipolvista sukusaagaa janoava ei pety tälläkään kertaa. Rikinkeltainen taivas kertoo Rabellin suvun kolmesta polvesta 1960-luvulta nykypäivään saakka. Taitavasti Westö punoo tarinaan myös useita muita henkilöitä.

 

Kertojana toimii helsinkiläinen kirjailija, joka haluaa kirjoittaa loistokkaasta ja omahyväisestä Rabellin suvusta kirjan. Hän kuvaa itsensä ulkopuoliseksi, jolle näkymä Rabellien todellisuuteen avautuu ensin Alexin kanssa solmitun ystävyyden ja myöhemmin Alexin pikkusiskoon Stellaan roihahtavan rakkauden myötä.

 

Kullanvärinen kolkutin, valtava veranta, valurautainen parveke ja metsänvartijan ampuma kermakastikkeessa haudutettu fasaani johdattavat maailmaan, jossa bussiaikataulut ja purkkihernekeitto ovat eksoottisia ilmauksia.

Stella tuo mieleen vuonna 2006 ilmestyneen Missä kuljimme kerran -teoksen Lucien. Molemmat naiset ovat kapinallisia, mutta myös naisia, joilla on varaa oikkuihinsa.

Sen jännitteen, jonka sukupuolien välinen kuilu synnyttää, yhteiskuntaluokkien väliset erot tukahduttavat. Kertoja ei kelpaa Stellan vaativalle isoisälle eikä voi kätkeä kiukkuaan Stellan naiivien maailmanparannuspuuskien äärellä.

Jos haluaa eteenpäin elämässä, täytyy hyväksyä lähtökohtien erot, pohtii kertoja ja raportoi näkemästään näin:

Joskus he seurustelivat lähiötyttöjen kanssa muutaman kuukauden, mutta vaikka tytöt olisivat olleet miten älykkäitä ja kauniita tahansa, suhteet loppuivat aina: niillä tytöillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä rouva Rabelliksi tai rouva von Knorringiksi tai rouva Fazeriksi.”

Kertojan ja Stellan rakkaudesta kehittyy halki vuosikymmenien kestävä on/off-suhde, jonka kytkimen keinunta alkaa jossain vaiheessa maistua saippuaoopperalta.

 

Yhtä hivuttaen kuin alkukesän rikinkeltainen kuulaus tuo mukanaan yön hämärän, tuodaan esiin myös suvun varjo. Kartanoa asuttavien sisarusten, äidin ja isovanhempien joukosta puuttuu isä, jonka kohtaaminen kuvataan kammottavaksi:

Näin että Jakobin kasvot olivat turvoksissa ja että hänen kasvonpiirteissään oli jotain vääristynyttä ja vinoa, näin miten nykivästi hän liikkui ja että hänen silmänsä olivat aivan mustat ja tyhjät.”

Alexin kovuus ja sadistinen julmuus alkavat selittyä tätä näkyä vasten. Kuten Westöllä aiemminkin, myös tässä ovat vastakkain miehet, jotka murtuvat, ja miehet, jotka kovettuvat.

Rabellin dynastiassa kertoja jättäytyy sivustakatsojaksi ja toimii kuten hyvän kirjailijan kuuluukin: hän painaa asioita muistiin ja havainnoi tarkkaan keskushenkilöidensä mielenliikkeitä. Mutta myös kertoja joutuu kohtaamaan muistin ja ennakkoluulojen kepposet, jotka kekseliäästi sysäävät ihmisyyden varjopuolet toisten kannettavaksi. Kaikki kerrottu ei olekaan ”totta”.

 

Westö kuvaa hyvin yksilötasolla sellaisia ristiriitoja, joista suuremmat, jopa väkijoukkoja jakavat konfliktit kasvavat. Lukuromaanin kaavaa rikotaan paitsi sisällön metafiktiivisten elementtien myös muodon nirhamien avulla. Kerrontaa halkovat väkivallan uhkaa enteilevät päiväkirjamerkinnät ja eräs kohtaaminen on kirjoitettu näytelmädialogin muotoon.

Tarinan todella traagiset henkilöt saavat tyytyä sivurooliin. Nämä hahmot jäävät vaille sellaista sisäisen ristiriidan kuvausta, joka tekee esimerkiksi Stellan hahmosta moniulotteisen.

 

 

Heidi Heinonen