Julkaistu Kalevassa 27.5.2013

Maarit Verronen: Varjonainen. Tammi 2013

 

 

Lainsuojattoman strömsö

 

 

Aikoinaan Oulun yliopistossa tähtitiedettä opiskelleen Maarit Verrosen teoksissa on erityislaatuinen tunnelma. Kuin kaivautuisi lumikieppiin, suojaisaan idylliin keskelle ankaria olosuhteita.

Kuten monien muiden Verrosen teosten, Varjonaisenkin päähenkilö on katveessa seisova hiljainen tarkkailija, joka rakentaa elämänsä niistä tykötarpeista, joita muut surutta hukkaavat ympärilleen.

Varjonainen on Aino, isovanhempiensa valintojen muovaamaa lohdutonta kohtaloa uuteen identiteettiin pakeneva lainsuojaton, jonka Estonian kaltainen onnettomuus huuhtoo Suomen rantaan, uuden alun äärelle. Toisin kuin armottomiin oloihin tottumattomille, Ainolle katastrofi on mahdollisuus.

 

Kylmän rauhallisesti kuin Karsintavaiheen (2008) Lumi varjonainen selvittää tiensä painajaismaisista tilanteista eteenpäin, määrätietoisena kohti sitä ylellistä päämäärää, jota onnekkaat kutsuvat tavalliseksi elämäksi. Juuri päähenkilöiden rauhallisuus kammottavien tilanteiden edessä kielii heidän kovista kokemuksistaan.

Myös rakkaus on niin Lumille kuin Ainollekin vain käytännöllinen sopimus tai optio parempaan tulevaisuuteen. On vaikea kuvitella Verrosen teokseen suuria tunteita. Tosin pläkkityynen pokan alla porisee, kun päähenkilö tekee laskelmia seuraavan siirron seurauksista.

Varjonaisessa tällainen laskelmointi keikkuu jo kammottavan kynnyksellä. Miten paljon lukija sallii sankarilleen selviämisen nimissä tehtyjä moraalittomia valintoja?

Minun ei olisi koskaan pitänyt syntyä. Oli vanhemmiltani itsekäs erehdys päästää se tapahtumaan – mutta ei ollut minun asiani korjata erehdystä. Minulla oli samat olemisen oikeudet kuin kenellä tahansa ja pidin niistä lujasti kiinni.”

Koska Ainolle itärajan takaa ei ole sijaa itsenään Suomessa, on hänen otettava käyttöönsä identiteetti, jolle on. Sitä ennen on pysyttävä huomaamattomana, mikä on lopulta paljon vaikeampaa kuin huomatuksi tuleminen.

Ihmiset valpastuvat tutussa ympäristössä yllättävistä äänistä, kuten siitä, että joku yhtäkkiä seisahtuu keskellä käytävää ja kääntyy takaisin. Sitä piti välttää.”

Vähitellen sopivien sattumusten ja karmeiden valintojen saattelemana Aino katoaa ja tilalle tulee Anni, ihminen, jonka identiteetin varastamalla Aino saa uuden mahdollisuuden. Vain muuttamalla menneisyyttään hänellä on toivoa tulevaisuudessa.

 

Tietyllä tapaa teos on tutkielma hypoteettisesta mahdollisuudesta varastaa toisen identiteetti kokonaan. Se on myös testi lukijalle: miten pitkälle päähenkilö voi mennä ja silti säilyä moraalisesti arvokkaana?

Tarinassa on trillerille tyypillistä jännitettä, mutta päähenkilön järjestelmällinen eteneminen ja se seikka, ettei hän koskaan tule yllätetyksi, pitää lukijan pulssin tasaisena.

Vähänkin Verrosta lukeneet tietävät, että Aino selviää kyllä. Hänen neuvokkuutensa on melkein meditatiivista. Kuin seuraisi lainsuojattomien strömsöä: Aino tietää mitä tekee ja saa kaiken vaikuttamaan petollisen helpolta.

Varjonainen ei ehkä suoraviivaisuudessaan ole parasta Verrosta, mutta siinä on samaa kummallista viehätystä kuin aikaisemmissakin teoksissa.

 

 

Heidi Heinonen