Maja Lunde: Sininen. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2019
Julkaistu Kalevassa 9.9.2019 ja Lapin Kansassa 24.9.2019
Maja Lunden ilmastokvartetin toinen sovitus ontuu
Norjalaisen Maja Lunden (s.1975) niin kutsutun ilmastokvartetin ensimmäinen osa, Mehiläisten historia (2015, suom. 2016), käsitteli mehiläisten katoamista ilmastonmuutoksen seurauksena. Nyt on päästy toiseen osaan, Siniseen, jonka keskiössä on vesi. Kansiliepeen mukaan luvassa ovat vielä eläimet ja kasvit.
Mehiläisten historiassa risteiltiin melko jouhevasti kolmessa aikatasossa, jotka ulottuivat kaukaa menneisyydestä 1850-luvulta pitkälle tulevaisuuteen 2090-luvulle.
Sinisessä aikatasoja on kaksi, joista toinen sijoittuu norjalaiseen pikkukylään Ringfjordeniin vuonna 2017 ja toisessa eletään Ranskan Timbaut'ssa vuotta 2041.
67-vuotias teräsnainen ja luontoaktivisti Signe palaa kotikyläänsä sabotoidakseen tunturiylänköjen jäänlouhintaa. Alueella käynnistetyn liiketoiminnan ideana on viedä jäätä aavikkomaihin öljyšeikkien ylellisiin drinkkeihin.
Ranskassa David pakenee tyttärineen Argelèsissa riehunutta tulipaloa pakolaisleirille. Unelmien drinkkilistan ykköseksi on noussut puhdas vesi, jonka hankkiminen on käynyt yhä hankalammaksi.
Signen ja Davidin tarinat yhdistää paikka, johon Signe Siniseksi nimetyn veneensä varastettuine jääkuutioineen lopulta ankkuroi ja josta David sen vuosikymmeniä myöhemmin löytää.
Sekä Signen että Davidin perheet ovat repeytyneet rikki. Signen exä on nuorena väärälle puolelle loikannut Magnus, joka jätti vesivoimaa vastustavan aktivistileirin ja ryhtyi voimalan insinööriksi. David puolestaan hukkaa vaimonsa ja pienen poikansa kesken pakomatkan.
Eroja tehdään myös maan ja taivaan sekä ilmansuuntien välille. Norjassa sininen merkitsee Signelle maasta pulppuavaa raikkautta ja elämää, Ranskassa Davidille pilvetöntä taivasta ja sen myötä porottavaa aurinkoa, jonka alla kaikki kuivuu ja kuolee.
Säiden ääri-ilmiöiden yleistyminen tekee Euroopasta jyrkkien vastakohtien maantiedettä: Yhtäällä sataa niin, että joet tulvivat yli äyräiden. Toisaalla rutikuiva maasto vie makean veden ja tuo maastopalot. Likaisen veden levittämät taudit tappavat janoisia.
Lunden ilmastokvartetin kokoonpanoista Mehiläisten historia on onnistuneempi. Olisivatko toisen osan ainekset päässeet paremmin oikeuksiinsa, jos teosta ei olisi varjostanut romaanisarjalle asetettu liiallinen tendenssimäisyys?
Vähän on ilmastonmuutosta tähtäävä fokus hukassa, kun Signen aktivismi kulminoituu juuri vesivoimaan, joka on uusiutuva ja vähäpäästöinen energiamuoto. Ympäristölle ongelmatonta sekään ei toki ole.
Erityisesti harmittaa, että tärkeä aihe hautautuu merkityksettömissä yksityiskohdissa junnaavaan melodraamamössöön. Ironia on huipussaan, kun Signe paheksuu, miten ”pragmaattinen ihminen ei tiedä mitä intohimo on”.
Luettuaan sivukaupalla pakolaisleirin alkeellisista oloista ja kaoottisuuden synnyttämästä impulsiivisuudesta sitä viimeistään alkaa toivoa, että ilmastonmuutoksen haasteiden ratkaisussa arvostettaisiin enemmän pragmaattista tietoa kuin intohimoa.
Heidi Heinonen