Heidi Heinonen


Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. Tammi 2019

Julkaistu Kalevassa 10.6.2019 ja Lapin Kansassa 18.6.2019

 

 

 

Viatonta aikaa etsimässä

 

Katri Lipsonin romaanissa rakkaus jäljittelee elokuvaa

 

 

Mies saapuu koristeelliseen kahvilaan, jonka hurmaava tarjoilijapoika lumoaa olemuksellaan. Alkaa kaleidoskooppinen kertomus rakkaudesta, halusta ja intohimosta.

Tämän kuvion näkökulmia hallitsevat mies, nainen ja viattomuutensa kadottanut entinen poika. Kaikki näkevät Sebastianiksi kutsutussa tarjoilijapojassa jotain kadottamaansa ja kiihkeän tavoittelun arvoista. Myös romaani itsessään on omistettu ”Sebastianille”.

 

Katri Lipsonilla on kiehtova tapa kertoa tarinaa kuin arvoitusta. Näytelmään ja elokuvaan viittaava sanasto yhdistää niin Kosmonauttia (2008), Jäätelökauppiasta (2012) kuin tätä uusintakin, Kaikkein haikeinta leikkiä.

Ohjaajaa, roolia, katsomoa ja näytelmää käytetään sekä kirjaimellisessa että vertauskuvallisessa merkityksessä, mikä häivyttää rajan roolin ja minuuden, esityksen ja olemuksen sekä näytelmän ja todellisuuden välistä.

 

Kosmonautissa ja Jäätelökauppiaassa todellisuuden muuntelu tavoitellun vaikutelman vuoksi rinnastui neuvostoaikaiseen salailun ja valetotuuden kulttuuriin. Tässä se kuvaa viattomuuden menetystä ja kaipuuta.

Viimein mies oivaltaa, ettei poikaa ole olemassa. Ei siksi, että mies on hänet kuvitellut, vaan poika itse on itsestään niin tyystin tietämätön.”

Vasta roolinsa tiedostaminen, itsestään tietoinen olemus kuin harjoiteltu esitys, tuo persoonan esille:

Sitten alkoi teeskentelyn aika. Mutta sitä ennen – sanotaan, että näytin siltä, miltä kuulostin ja kuulostin siltä, miltä näytin.”

 

Romaanin ensimmäinen luku, ”Lumous”, tuo mieleen Thomas Mannin novellin Kuolema Venetsiassa (1912), jonka pohjalta Luchino Visconti on tehnyt kuuluisan elokuvansa. Vanheneva mies näkee pojassa kadottamansa nuoruuden ja ne intohimot, jotka eivät täyttyneet.

Toinen luku, ”Saalis”, tuo miehen ihailuun pakkomielteisen tarpeen valloittaa. Poika on saalis, jota mies henkisesti pahoinpitelemällä raatelee kuin petoeläin.

Peilissä” poika on viattomuutensa menettäneen näyttelijän heijastus nuoruudesta, muistuttamassa ajasta, jolloin mies rakastui vaimoonsa – jonka myöhemmin menetti nuoremmalle versiolle itsestään.

 

Romaanin kolme viimeistä lukua keskittyvät naisen näkökulmaan. ”Huumassa” kuvataan elokuvaa: naimisissa oleva rouva aloittaa suhteen tarjoilijapojan kanssa. ”Talvi” on kuvaus rakkaudesta täyttymyksen jälkeen; se kohta, jonka peittävät kaikkien romanttisten elokuvien lopputekstit.

Kun viattomuus on jo valloitettu, himo saanut haluamansa ja toinen ripustettu kivulian tunnekoukuin itseen, on halveksunnan tai itsesäälin aika. Nyt rouvalle poika merkitsee enää tuoreen saven kärsimätöntä työstämistä – ”voisit yrittää olla vähän reippaampi ja oma-aloitteisempi.”

Viimeinen luku, ”Aave”, on yritystä pyydystää kadotettu rakkaus muistojen haaviin.

Miehen ja naisen halu tarjoilijapoikaan rinnastuu vanhemmuuteen: se on kokeneemman ylemmyyttä ja viisautta, ohjailua, hoivaa ja omahyväisyyttä.

 

Lipsonin kieli on yhtä lyyristä kuin ovat hänen unenomaiset tarinansakin. Esimerkiksi: katse ei haravoi vaan ”mykkä mykiö sahaa toimiston käytävillä”.

Kahdessa viimeisessä luvussa arvoitus alkaa menettää hohdettaan: neljän ensimmäisen luvun tyylin ja näkökulman vaihtelut lukkiutuvat rouvan kopeaan katseeseen.

 

 

Heidi Heinonen