Heidi Heinonen


László Krasznahorkai: Saatanatango. Suom. Minnamari Pitkänen. Teos 2019

28.10.2019 Tätä arviota ei ole julkaistu muualla. Taiken taidejournalismin apuraha mahdollisti ja houkutteli kokeilemaan myös perinteistä sanomalehtikritiikkiä pidempää analyysia.

 

 

 

Kohtalon saatanatango

 

 

Unkarilaisen László Krasznahorkain Saatanatango ilmestyi vuonna 1985. Euroopan sosialistinen järjestelmä oli murroksen edessä: Mihail Gorbatšovin alullepanema uudistus, perestroika (1985-1991), johti Neuvostoliiton hajoamiseen ja vaikutti muidenkin maiden talousjärjestelmiin.

 

Myös Saatanatangossa ollaan uuden kynnyksellä: syrjäkylän entisen kolhoosin jäsenet elävät keskellä rappiota ainoana valonaan toivo muutoksesta, jonka epämääräisyys ahdistaa. Tapahtumat sijoittuvat nimeämättömään paikkaan ja aikakin voisi oikeastaan olla mikä tahansa suuren ideologisen myllerryksen, kuten kansallissosialismin nousun, aika.

 

Saatanatangon yhteisö on vailla moraalia ja arvoja: kyläläiset kuvataan groteskeina ja kanssakäyminen karnevalistisena. Romaanin alussa rampa Futaki herää ”hienhajua huokuvan” rouva Schmidtin vierestä.

Kaikki kyläläiset ovat tylsämielisiä hetken hekuman tavoittelijoita, jotka antautuvat ”saatanatangonsa” – himojen, kaunojen ja kyräilyn mutta myös petollisesti viettelevän toivon – vietäviksi kylän kapakassa viinanhuuruisina öinä.

 

Vanha järjestelmä on murtunut. Kun Futaki herää kirkonkellojen soittoon, se on epätodellinen ääni menneisyydestä: lähitienoolla on vain yksi kappeli, mutta siinä ei ole kelloa ja tornikin sortunut sodan aikana.

Kaikki on vähän rempallaan ja home tuhoaa rakennuksia kuin rappio ihmistä. Kaiken aikaa sataa.

Kyläläiset eivät tiedä, miten toimia, koska kukaan ei ole sitä heille kertomassa. Toimintaa ohjaavat huhut, joista yhden mukaan suuri johtaja on saapumassa. Romaanin maailmassa vallitsee karkea jako johtajiin ja laumaihmisiin.

 

He ovat kuin isäntänsä menettäneitä orjia, jotka eivät osaa elää ilman ylpeyttä, arvontuntoa ja rohkeutta, vain näiden avulla he pysyvät järjissään, siinäkin tapauksessa, että he tylsien mieltensä perukoilla aavistavat, etteivät nuo ominaisuudet kumpua suinkaan heistä itsestään, vaan että he hakeutuvat mielellään elämään niiden varjossa...”

 

... suunnitelmanne epäonnistuvat yksi toisensa jälkeen, unelmanne murskautuvat sokkona, uskotte ihmeeseen, jota ei koskaan tule tapahtumaan, odotatte vapahtajaa saapuvaksi, johdattamaan teidät pois täältä...”

 

Johtaja, jota kyläläiset odottavat, on kuolluksi luultu Irimiás: pitkä ja komea mies, taitava puhuja ja visionääri. Hän on ollut pitkään pois. Kafkamaisen byrokratian labyrintissa, viraston särisevän loisteputken valossa saamme tietää, että hän ja hänen ”lerppakorvainen” kaverinsa ovat saaneet syytteen ”yleistä turvallisuutta vaarantavasta irtolaisuudesta”.

 

Tämä kaikki selviää kylässä asuvan tohtorin muistiinpanoista, jotka muodostavat koko kertomisvaiheessa olevan tarinan. Samalla tohtori on yksi henkilöhahmoista, neuroottinen kontrollifriikki, joka haluaa dokumentoida vallankumouksen ”voitonriemuisen rappion”, jotta välttyisi itse ”jäämästä jonakin päivänä tämän hajoavan ja ikuisesti rakentuvan saatanallisen järjestelmän mykäksi vangiksi”.

 

Vainoharhainen tarkkailu, sensuuri ja kontrolli tiivistyvät kappaleessa, jossa tarkemmin määrittelemättömät virkailijat editoivat raportteja kylän asukkaista. Kappale satirisoi romaanin editointia: Kertomuksessa useat ilmaisut on asetettu lainausmerkkien sisään. Virkailijat pähkäilevät työhönsä tuskastuneena, miten muuttaa sopimattomat ilmaisut muotoon, joka sopii vaadittuun tyyliin.

 

Vakoiluraportit ja siloiteltu totuus tuovat toki mieleen kommunismin ajan vainoharhaisen ilmapiirin. Toisaalta kappale on tulkittavissa myös Krasznahorkain omaan kirjailijan työhön suuntautuvaksi itseironiaksi: editoijat yrittävät muuttaa ”'masentavaa ja rahvaanomaista tuherrusta' joksikin eheäksi, puhtaaksi ja soveliaaksi”. Lopussa virkailijat merkitsevät asiakirjan laatijaksi tekijän vaatimuksesta Irimiáksen.

 

Seuraavassa kappaleessa saamme jo tietää, että tohtori on ollut pois sairaalareissun vuoksi ja palaa hylättyyn kylään. Kirkonkellot sentään ovat todellisia: niitä soittaa järkensä menettänyt vanha mies, jonka tohtori löytää kappelin raunioista.

Onko koko kertomus siis ”tohtorin” mielikuvituksen tuotetta? Kirjailijan työ vertautuu houreen kaltaiseen illuusioon, kun tohtori ryhtyy lopussa kirjoittamaan samoja lauseita, joista kirja alkaa. Hän pohtii myös:

[T]otta se on, kykenen huomiokykyäni keskittämällä määrittelemään, tietyssä määrin, mitä tilalla tapahtuu. Sillä ainoastaan se mikä saa muodon, tapahtuu.”

 

Niin ikään ideologia on kuin kollektiivinen houre: vanhan järjestelmän tilalle tulee uusi, jota myös ylläpidetään johtajahahmon visioiden ja johtajaa kaipaavien alistujien avulla.

 

Perustavalaatuinen on kysymys sattuman olemuksesta ja siitä, kuka kohtalon kättä liikuttaa. Hämähäkki verkkoineen on toistuva motiivi erityisesti kappaleiden nimissä. Kappaleessa ”Näkymä kun katsoo takaa” illuusion seittiin vangitut marionetit havahtuvat hetkeksi todellisuuteen, kun Irimiáksen johdolla kylän hylännyt joukko alkaa epäillä valintojaan:

[H]e käsittivät, että salaiset pelot olivat käyneet toteen: uni, joka vielä edellispäivänä oli ajanut heitä valtavalla voimalla eteenpäin, oli päättynyt, ja oli katkeran herätyksen aika... Alkuhämmennys vaihtui nopeasti tyrmistyneeseen tunnustukseen; he ymmärsivät typeryyksissään kiirehtineensä ”asioita”, eihän lähtö ollut tapahtunut minkään järkevän harkinnan päätteeksi, pikemminkin häijyn impulssin, ja koska he olivat tulleet polttaneeksi kaikki sillat takanaan, ei koko ajan luontevammalta tuntuva kotiinpaluukaan tullut enää kysymykseen.”

 

Toistuvasti nostetaan esiin muistin epäluotettavuus ja se, miten tarina ja kertojan tiedostetut tai tiedostamattamat motiivit vääristävät totuutta. Siitä syystä ”tohtori” kirjaa vähäpätöisenkin havaintonsa ylös: tiheä yksityiskohtien kudelma ei jätä sijaa totuutta vääristävälle mielikuvitukselle.

 

Jos romaani aukeaa lukijalle hitaasti (mutta palkitsevasti), voi vain kuvitella, kuinka haastavaa se on ollut suomentaa. Tekstissä ei ole kappalejakoja ja virkkeet polveilevat, katkeilevat, hapuilevat ja yhdessä unijaksossa jopa kadottavat välimerkit ja lopulta sanavälitkin.

Käännös on hyvin tavoittanut maailman, jossa tasapainoillaan ahdistavan kontrollin ja välinpitämättömän rappion välillä. Omaperäiset ilmaisut, kuten ”hölköttää”, ”kökkiä”, ”jäkittää” ja ”töröttää” luonnehtivat hyvin Saatanatangon hahmojen tragikoomista olemisen tapaa.

 

 

Heidi Heinonen