Tiina Raevaara: Korppinaiset. Like 2016

Julkaistu Kalevassa 8.8.2016

 

 

 

Kartanoidylli varislintujen varjossa  

 

 

Tiina Raevaaran Korppinaiset leikkii kauhun klassikkojen kanssa. Mukaan on kutsuttu ainakin Edgar Allan Poe kirjallisine sitaatteineen ja Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928). Yhtymäkohtia voi löytää myös (Daphne du Maurierin novelliin pohjautuvan) Alfred Hitchcockin Lintujen (1963) ja The Crow'n (1994) kanssa. Korppinaiset on jatkoa Raevaaran Yö ei saa tulla -romaanille (2015).

 

Takaisin kotikaupunkiinsa muuttavan Johannes Heinosen aikeena on kunnostaa sukunsa kartano kodiksi itselleen ja rakkaalleen Aalolle. Matkatavaroiden lisäksi mies raahaa mukanaan menneisyyden taakkaa, jonka vuoksi hän luuli pitkään Aalon kuolleen.

Taloa isännöi Jaakoksi esittäytyvä lintututkija, joka tuo Johanneksen mieleen mystisesti kuolleen isän. Kuin kirouksena taloa varjostaa kirkuva parvi naakkoja.

Vähitellen paljastuu, ettei lähellä sijainneessa Strömslandin sairaalassa saattohoito mennyt niin kuin tapana oli. Lääkärinä toiminut Johanneksen isoisä Jan-Erik testasi kollegoineen menetelmiä, joiden kauhuista haamumaisen hillitty sairaanhoitaja Eeva Hiltunen vaikenee vieläkin.

 

Tällä kokoonpanolla on selvää, että talossa verhot heilahtelevat, portaat narahtelevat ja koristekuvioiset huoneet kätkevät salaisuuksia.

Raevaara tuntee genren kliseet ja tuo sen esiin kevein vinkkauksin: ”Isovanhemmistani oli kylläkin ollut huvittavaa kutsua toisiaan 'lordiksi' ja 'ladyksi', he olivat puhuneet 'salongista', 'kirjastosta' ja 'aamupäivähuoneesta' ja nauraneet omille sanoilleen.”

Kerronta synnyttää vahvoja kuvia: ”Lintuparvi syöksähteli talon ja metsän yläpuolella kuin se olisi ollut yhtenäinen olento, meduusa yönsinisessä meressä. Parvi aaltoili, muutti muotoaan, vaihtoi suuntaa, vetäytyi kasaan ja laajeni, nousi välillä hyvin korkealle ja syöksyi sieltä taas puidenlatvoja kohti.”

 

Teos tuo onnistuneesti karmivan kolkkouden keskelle kirkkainta kesäpäivää, vaikka salaperäisen Jaakon, hauraan Aalon ja aavemaisen Eevan avulla olisi kenties voinut luoda vielä kammottavamman kontrastin Johanneksen idyllin tavoittelulle.

Outouden tunne ja latautunut kauhu syntyvät hienoisista vivahteista, jotka ovat pieniä kokonaisuutta vaivaavia yksityiskohtia. Niitä seikkoja, joiden kohdalla Poirot sukisi mietteliäänä viiksiään tai Columbo käännähtäisi kysymään vielä yhden viattoman kysymyksen. Mutta kauhugotiikkaan kuuluu, ettei ihan jokainen arvoitus ratkea – tai ainakaan saa luonnollista selitystä.

 

 

Heidi Heinonen