Heidi Heinonen


Lena Andersson: Svean poika – Kertomus kansankodista. Suomentanut Sanna Manninen. Siltala 2018

Julkaistu Kalevassa 5.11.2018

 

 

 

Kansankodin kadonnut kulta-aika

 

 

Ruotsalainen Lena Andersson tunnetaan kulttuurijournalistina, jolla on kiisteltyjä kannanottoja. Hän on muun muassa kutsunut #metoo-kampanjaa vaaralliseksi massaliikkeeksi (HS 18.3.2018). Anderssonin aiemmin suomennetuista romaaneista Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015) ja Omavaltaista menettelyä (2014) käsittelevät rakkaussuhteita, joissa nainen ripustaa epärealistisia odotuksia mieheen, jolla ei ole aikomustakaan täyttää niitä.

 

Svean poika – Kertomus kansankodista on satiirinen kuvaus sosiaalidemokraattisen Ruotsin kulta-ajasta. Ragnar, Svean poika, on syntynyt vuonna nolla eli kansankodin syntymävuonna 1932.

Ragnarille valtio edustaa järkeä. Ihminen on altis himolle ja heikkouksille, mutta valtiossa ei ole sijaa mielivaltaisuudelle. Siksi kunnollisuus ja oman osan täyttäminen ovat Ragnarille kunnia-asioita.

 

Tietenkin mies on ammatiltaan huonekalupuuseppä, koska mikä olisi ruotsalaisempaa kuin kohtuuhintaiset, sosiaalidemokraattisessa hengessä jokaiseen kotiin sopivaksi muokattavat huonekalut.

Tasa-arvon kääntöpuoli on kuitenkin tasapäisyys: erottua ei saa. Ristiriitaisesti urheilussa on lupa olla parempi ja jopa velvollisuus kilpailla.

Ragnar on kaikesta huolimatta myös modernin vaalija. Kaikesta alkeellisesta on pyrittävä eroon: lomailu kesämökillä on miehelle järjetön ajatus.

 

Itsekorostusta kammoava Ragnar muistuttaa meillekin tuttua tyyppiä, jonka hyveitä ovat täsmällisyys, vaatimattomuus ja sanojensa takana seisominen. Jossain vaiheessa tällaisesta käytännön töitä arvostavasta tuumailijasta muovautui karikatyyri, jonka ankeudelle nauretaan mielensäpahoittajien ja ankeisten hahmoissa.

 

Samaan taipuu Anderssonin romaanikin, mutta onnistuu näyttämään myös toisen puolen:

[Ragnarin] oli aina ollut helpompi samastua rajavartijaan kuin kapinalliseen. Toinen seurasi huolellisesti suunniteltua säännöstöä ja sai automaattisesti osakseen halveksuntaa, toinen rikkoi sääntöjä ja sai osakseen halpahintaista myötätuntoa.”

Ragnarin ihanteessa valtio kasvattaa kansalaisiaan kuin Ragnar lapsiaan – ohjaa, palvelee ja opettaa säännöt. Molemmat epäonnistuvat. Ragnarin lapset pitävät itsestäänselvyytenä, että isä ja valtio ottavat kopin, jos he hyppäävät.

Ragnar pettyy oman kunnollisuuden hyödyttömyyteen, ottaa avioeron ja omistautuu itsensä toteuttamiselle, tukahdutetuksi tulleen ”kukallisen puolensa” esittelyyn.

 

Svean poika nostaa vastakkainasettelun ja ivankin kautta esiin yksilön ja valtion suhdetta muovaavien ajatussuuntien sokeita pisteitä. Pääpaino on erottautumisen pelon naurettavuudessa, vähempikin olisi riittänyt.

 

 

Heidi Heinonen