Abdulrazak Gurnah: Hylkääminen. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi 2025.
Kritiikki julkaistu Kalevassa 29.4.2025
Syrjinnän mekanismit läpäisevät kaiken
Nobel-palkitun Abdulrazak Gurnahin Hylkäämisessä siirtomaaisännät valloittavat maat ja naiset ja lähtiessään jättävät jälkeensä rikki revittyjä kohtaloita.
Englanniksi kirjoittava Abdulrazak Gurnah (s. 1948) jätti kotimaansa, nykyisen Tansanian, 18-vuotiaana, kun hän lähti Sansibarista poliittisena pakolaisena Isoon-Britanniaan. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän voitti 2021.
Sittemmin häneltä on suomennettu neljä romaania, joista kaikki ovat Einari Aaltosen laadukasta käsialaa. Nyt käännetty, vuonna 2005 englanniksi ilmestynyt Hylkääminen palaa Gurnahin kotiseuduille Sansibarin saaristoon ja Mombasaan.
Tarina alkaa vuodesta 1899, jolloin oppaidensa ryöväämäksi joutunut englantilainen mies, Martin Pearce, raahautuu Mombasassa moskeijan eteen, josta paikallinen kauppias löytää hänet ja ottaa hoidettavakseen. Pearce rakastuu kauppiaan sisareen, Rehanaan, ja antautuu tunteilleen, vaikka senkaltaisella suhteella ei ole tulevaisuutta ja se tulee pilaamaan jo kertaalleen hylätyn Rehanan maineen.
Kohtaloiden kudelmat johdattavat 1950-luvun Ison-Britannian kolonisoimaan Sansibariin, jossa opettajapariskunnan vanhin poika aloittaa suhteen huonomaineisen Jamalin kanssa. Aminin veli on tarinaa kertova ja kokoava Rashid, joka myöhemmin katsoo olleensa nuoruuden typeryydessä sokea suhteen traagisuudelle. Lisäksi paljastuu, miten tragedia on siirtynyt sukupolvissa: Jamali paljastuu Rehanan tyttären tyttäreksi.
Kolonialismin riistämässä maassa ainoa keino päästä eteenpäin on lähteä ja hylätä rakkaansa. Myös Rashid tekee niin. Hän lähtee Lontooseen opiskelemaan saavuttaakseen haaveensa eikä ymmärrä harkita paluuta ennen kuin on liian myöhäistä. Poikaansa ikävöinyt äiti on jo kuollut.
Sama juonenkäänne toistuu viime vuonna käännetyssä Kivisydämessä (englanniksi 2017), vaikka tässä paluun esteet ovat henkilökohtaisia ristiriitoja konkreettisemmat. Kolonialismin purku aiheuttaa sekasortoa, joka uhkaa Rashidinkin perheen turvallisuutta.
Rasismi on mukana kaikissa käytänteissä ja englantilaiset keskustelevat afrikkalaisten kohtaloista kuin lasten kasvatuksesta:
”Lopulta he odottavat meidän ruokkivan heidät sillä välin kun he itse keskittyvät barbaarisiin touhuihinsa. He päätyvät vihaamaan meitä ja ajattelevat, että on meidän velvollisuutemme huolehtia heidän hyvinvoinnistaan. He alkavat pitää sitä oikeutenaan. Heistä ei ole kurinalaiseen työntekoon.”
Romaani on jaettu kolmeen osaan, joista kaikki käsittelevät vallankäyttöä eri näkökulmista. Ensimmäinen osa siirtomaaisäntien, toinen aikuisten ja opettajien sekä kolmas yhteisön kautta.
Toisaalta Gurnah onnistuu osoittamaan, kuinka universaalia ja kaikki ihmisryhmät läpäisevää keinotekoinen jako meihin ja muihin on. Siinä, missä siirtomaavirkailijat halveksuvat paikallisia, paikalliset kavahtavat ”villejä”.
Totuus riistosta ei ole yksioikoinen. Kun eurooppalainen tulee ja vapauttaa orjat, hän tekee samalla lopun maanomistajien vauraudesta. Toki vapaudella on hintalappu, jonka voi kuitata työskentelemällä vapauttajan yhtiössä.
Sama kaksinaismoralismi toistuu, kun kauppaa käydään naisilla. Nuoresta seksikumppanista haaveksiva mies voi ostaa lesken tai eronneen naisen uudeksi vaimoksi ja samalla pelastaa tämän tahriutumisalttiin maineen.
Yhtä ymmärtäväisesti kuin Gurnah suhtautuu meissä kaikissa lymyilevään alhaisuuteen, tuntuu hän olevan kyyninen muutoksen mahdollisuuden suhteen. Lontoossa Rashidin kohtaama rasismi pakottaa hänet asemoimaan itsensä mustaksi ja politisoimaan ihonvärinsä, vaikka juuri rodullistaminen on aiheuttanut sen syrjinnän, josta hänkin kärsii:
”Sillä asemoitumalla valkoisiksi ja mustiksi me samalla myönnymme rajoittamaan mahdollisuuksien kirjoa ja hyväksymme valheet, jotka ovat jo vuosisatojen ajan palvelleet ja palvelevat jatkossakin vallanhimoa ja sairaalloisia luutumia.”
Plussaa: Kolonialismin aikaa käsitellään vivahteikkaasti Mombasan ja Sansibarin väestön kuvauksen kautta. Abdulrazak Gurnahilla on taito kertoa tarina niin, että monimutkaisen totuuden kaikki nyanssit erottuvat ja syrjinnän mekanismit näyttäytyvät universaaleina ongelmina.
Huomionarvoista: Teoksessa esitetään näkemys, jonka mukaan ihonvärin politisoiminen vain uusintaa niitä valta-asetelmia, jotka ovat mahdollistaneet rasistisen syrjinnän.
Heidi Heinonen