Heidi Heinonen


Laura Gustafsson: Huorasatu. Into 2011

Julkaistu Kalevassa 28.11.2011

 

 

Afrodite anarkofeministinä

 

 

Värikäs kansi ja tekstin poikkeuksellinen taitto: Laura Gustafssonin esikoisteosta Huorasatua ei jo pelkän ulkomuodon perusteella voi olla vertaamatta viime vuoden Finlandia-ehdokkaaseen, Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan -romaaniin.

Vaikka yhtäläisyydet räväkkyyttä ja provokatiivisuutta lukuun ottamatta ehkä siihen jäävätkin, juuri nuorilta naisilta on kahtena peräkkäisenä vuonna ilmestynyt ne kiinnostavimmat, lajeja, tyylejä ja sääntöjä iloisesti sekoittavat teokset.

Satiiri, ironia ja parodia toimivat feministisinä strategioina, joiden avulla mieskeskeistä maailmankuvaa kaikenkarvaisine mytologioineen kirjoitetaan uuteen uskoon.

 

Huorasatu on satiirilta haiskahtava fantasiakertomus kahdesta nuoresta naisesta, Millasta ja Kallasta, joiden parhaan substanssiosaamisen tuotteistaminen ei kaipaa starttirahaa tai yrittäjäkoulutusta. Aikana, jolloin todellinen rakkaus on vain uralla etenemisen tiellä, kauneuden ja rakkauden jumalatar Afroditen lahjat kannattaa mieluummin laittaa myyntiin.

Tapahtumien keskelle pölähtää ihan konkreettisestikin Hänen Korkeutensa, kun jumalatar ei malta Olympos International Airportin lähtöselvityksessä lukea kylttiä loppuun, vaan kiiruhtaa kohteeseen ”HEL...” lähtevälle lennolle.

Ulkopuolella sataa räntää, kaikki on hyvin harmaata. Ihmiset kulkevat kohti määränpäätään hiljaisina mutta päättäväisinä. Juuri tällaiseksi Afrodite on paikan aina kuvitellutkin. Tai no, ei ehkä näin pahaksi mutta kuitenkin.”

Toisin kuin Afrodite luulee, hän ei tietenkään ole saapunut helvettiin noutaakseen Adoniksen itselleen, vaan vielä ankeampaan paikkaan, Helsinkiin.

 

Kohta paikalle pyrähtää muitakin jumalia ja jumalattaria – väliäkö sillä, mistä pantheonista. Kun jäljitetään myyttejä miehen ja naisen välisistä eroista, oikeuksista ja olemuksesta, ei sisältö paljon muutu, talutettiinpa tilanteeseen Kreikan tarustoa tai muinainen germaanijumala.

Nyt jumalattarilla ja huorilla kuitenkin keittää yli ja he päättävät yhteistuumin kaataa Patriarkaatin, jonka teräksisen kuoren murtaminen vaatii paikalle itse kirjailijankin, joka siis hetkeksi kirjoittautuu myös osaksi kertomusta.

 

Melkoista verbaalista pyllistelyä ilman esteettisiä miellyttämispyrkimyksiä on luvassa lähes 300 sivun verran.

Pissismäisen puheenparren ja käytöskoodien sovittaminen Afroditen olemukseen sekä ulkonäkökeskeisyyden ja pintajulkisuuden parodiointi toimivat hyvin. Samoin onnistuu hauskuuttamaan eri mytologioihin kuuluvien tarujen uusiksi kirjoittaminen.

Sen sijaan loppua kohden viehättävä vinksahtaneisuus jotenkin laimenee. Tarina alkaa satiirin sijaan muistuttaa itseään toistavaa, hieman pitkäveteistä moraalisatua, jonka mauttomuudet eivät enää naurata.

Tekijänsä sanoin Huorasatu on vähän kuin Raamattu. Itse väittäisin, että korkeintaan armoton ja julma Vanha testamentti siitä.

Nyt kun sukupuolimyytit on näin verisesti revitty auki, jää odottamaan sovituksen ilosanomaa, sukupuolimääritysten uutta testamenttia.

 

Heidi Heinonen