Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gamobogi. Gummerus 2021
Julkaistu Kalevassa 14.4.2021 ja Lapin Kansassa 20.4.2021
Valon herkkä havainnoija
Salla Leponiemen elämäkerta esittelee kapinallisen ja seikkailunhaluisen mutta myös murtuneen ja ystäviinsä pettyneen Elin Danielson-Gambogin
Vuonna 1861 syntynyt Elin Danielson-Gambogi elätti itsensä kuvataiteilijana aikana, jolloin se oli naiselle Suomessa melkein mahdotonta. Hän sai huomiota ja tunnustusta lahjakkuudestaan niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Kaikesta huolimatta hänen kohtalonsa oli painua taidekaanonissa taka-alalle.
Miksi – siihen Firenzessä asuva taidehistorioitsija ja laulaja Salla Leponiemi etsii vastauksia Danielson-Gambogin elämäkerrassa Niin kauan kuin tunnen eläväni.
Merkittävimmät lähteet koostuvat kirjeenvaihdon lisäksi tietokirjoista, joista Riitta Konttisen naistaiteilijoita ja taiteilijapareja käsittelevät elämäkerrat ovat keskeisiä. Leponiemen kerrontaa elävöittävät fiktiosta tutut keinot, kuten henkilöiden sisäisten tuntojen kuvaus. Tietolähteet on kuitenkin selkeästi merkitty loppuviitteisiin.
Kirjeenvaihto on tärkeä lähde siksikin, että siitä välittyy havaintojen, huumorin ja käytetyn kielen kautta Elinin todellinen persoona, joka jäi lähimpiä ystäviä lukuun ottamatta etäiseksi monelle.
Leponiemi kertoo johdannossa ottaneensa vapauden tulkita tekstien takaisia tunteita. Niinpä Elin hihkuu ja uhoaa kirjeissään.
Myös muita tekstejä, kuten kritiikkiä, väritetään tunnereaktioita kuvittelemalla: nyrpeät kriitikot puhisevat ja narisevat; taidehistorioitsija parkaisee.
Elinin isä, talonomistaja Karl Danielson teki itsemurhan maatilan ajauduttua konkurssiin vuonna 1872. Tuolloin vain 11-vuotias Elin, hänen kaksi vuotta nuorempi sisarensa Tytty ja äiti Rosa Amalia joutuivat muuttamaan Ilmajoelta äidin kotiseudulle Noormarkkuun.
Synkkäsävyisistä lapsuusmuistoista huolimatta – tai niiden ansiosta – Elin tuli tunnetuksi taitavana valon kuvaajana. Naturalistisena ulkoilmamaalarina hän kiinnitti erityistä huomiota siihen, miten valo vaikuttaa väriin.
Taiteilijan uran valintaa varjosti sen tarjoama niukka elanto: isän itsemurhan jälkeinen sosioekonomisen aseman lasku aiheutti Elinille ylpeyden saneleman tarpeen taloudelliseen riippumattomuuteen, jota taide tuskin koskaan tarjosi – varsinkaan naisille.
Taideyhdistyksen piirustuskoulun jälkeen Elin kokeili uraa opettajana, mutta apurahamatka Pariisiin vuonna 1883 sinetöi valinnan.
Suomessa vaikutti vielä vahvasti saksalaisen romantiikan traditio, mutta Pariisissa Elin omaksui realistisen ja naturalistisen taidenäkemyksen, jota myöhemmin maustoi impressionismin, symbolismin ja Toscanan postmacchiaiolien vaikutteilla.
Suomessa Elinin taiteilijaystäviä, muun muassa Akseli Gallen-Kallelaa, hurmioinut kansanmielinen karelianismi nappasi Elinin mukaansa vain yhdeksi kesäksi.
Danielson-Gambogin tärkeimmäksi yhteisöksi vaikutti muotoutuneen Ahvenanmaan Önningebyhyn vuonna 1886 syntynyt ”taiteilijasiirtokunta”, jonka jäseniä olivat muun muassa Victor Westerholm, Hanna Rönnberg, J. A. G. Acke, Eva Topelius ja Dora Wahlroos. Suhteita syntyi ja kariutui, mutta önningebyläisten keskinäinen ystävyys näyttää säilyneen tunnekuohujen jälkeenkin.
Leponiemen kuvaus on mukaansatempaavaa ja tutut nimet muotoutuvat samaistuttaviksi persooniksi. Acke saa attribuutikseen poikamaisen ilakoivan; Rönnberg juorukellon.
Taidehistoria on hyötynyt Rönnbergin juoruiluntarpeesta: hänen myöhemmät teoksensa toimivat merkittävänä aikalaislähteenä taideyhteisön elämästä. Leponiemi tosin varoittelee ajan värittäneen Rönnbergin muistikuvia.
Tuohon aikaan epäsovinnaisuus ei vaatinut juurikaan ponnisteluja. Elinin maalaus Päättynyt aamiainen (1890) siivottomine aamiaispöytineen ja tupakoivine naisineen riitti tuomaan tekijälleen kapinallisen maineen.
Danielson-Gambogi vierasti identifioitumista ”maalarisiskoihin”, kuten Helene Schjerfbeckiin ja Maria Wiikiin. Hän halusi tulla tunnustetuksi taiteilijana, vailla ”nais”-etuliitettä.
Italialainen Raffaello Gambogi pyörsi levottoman ja avioliittoa vastustavan Elinin pään. Elin avioitui kolmetoista vuotta nuoremman Raffaellonsa kanssa 1898.
Avio-onni osoittautui väliaikaiseksi. Raffaellon ja Dora Wahlroosin suhteen paljastuminen rikkoi Elinin välit ystäväänsä. Önningebyläisten boheemius paljasti sovinnaisuutensa.
Leponiemen kirjasta jää vaikutelma, että tapahtuneella ja varsinkin sitä koskevilla kotimaan taidepiireissä poreilevilla juoruilla olisi ollut ratkaiseva vaikutus sekä Elinin että Raffaellon terveyden horjumiseen. Aviopari jatkoi kuitenkin yhdessä.
Henkilökohtaiset kriisit ja tarve tukea masennukseen taipuvaista miestään vei voimia luomiselta. Elin tipahti modernismin kelkasta – mutta niin tuntui käyneen koko Suomelle. Vuoden 1908 Pariisin näyttelyssä suomalaista taidetta moitittiin etenkin värikkyyden puuttumisesta.
Plussaa: Salla Leponiemen elämäkertakuvaus on mukaansatempaavaa ja taidemaailmasta tutut nimet muotoutuvat samaistuttaviksi persooniksi. Tietolähteet on selkeästi merkitty loppuviitteisiin. Kirjesitaatit ovat mielenkiintoisia ja Elin Danielson-Gambogin persoonaa avaavia.
Miinusta: Taidehistorioitsijan ei soisi ”parkaisevan” tai kriitikon ”puhisevan”. Kuvitteellisten tunneilmaisujen yhdistäminen lehtisitaatteihin rapauttaa taidejournalismin arvoa.
Heidi Heinonen