Heidi Heinonen


Julkaistu Kalevassa 14.7.2014

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2014

 

 

Slummien leikkejä ja länsimaista ankeutta

 

 

NoViolet Bulawayo. Harva täällä osaa lausua Elizabeth Zandile Tshelen (s. 1981) uutta nimeä, jos vanhaakaan, sulavasti.

Uudelleen nimeäminen, sen kulttuuri- ja tilannesidonnaisuus, on yksi merkittävimmistä teemoista Bulawayon esikoisromaanissa Me tarvitaan uudet nimet.

Zimbabwesta Michiganin Kalamazoohon vuosituhannen vaihteessa muuttanut kirjailija tarttuu maansa historiaan ja pakolaisuuteen kuin rytminnälkäinen vastentahtoiseen tanssipartneriin: jähmeä tosikko ei voi olla vaikuttamatta hieman naurettavalta.

 

Zimbabwen slummien kurjuus kiedotaan leikkiin ja vallanhimoisten tekopyhyys ironiaan. Olosuhteiden koruttomuus heijastuu kielestä, minkä suomentaja on tavoittanut puhekielisillä ja karskeilla ilmaisuilla.

Yhteisön jäsenten nimet muistuttavat menneisyydestä tai asemasta yhteisössä: Kovanaama, Luojatietää, Ruumiiden Äiti, Vapaanasyntynyt ja niin edelleen. Paikkojen nimeämiseen liittyy purevaa ironiaa, esimerkiksi hökkelikylää kutsutaan Paratiisiksi.

Slummissa yksilöllisyyteen ja paremmuuteen ei ole varaa, ja sellaisista haikailevat palautetaan pikaisesti ruotuun: ”Se on sinulle oikein sinä kuvittelet ettei sinun paskasi haise.”

 

Eurooppa-keskeisestä näkökulmasta avustusten kohteet helposti mielletään passiivisiksi ja sivistymättömiksi. Bulawayo antaa heille historian. Zimbabwen levottomuuksien kylvämät pahan siemenet konkretisoituvat puskutraktoreissa, jotka jyräävät alakouluikäisen päähenkilön, Kullan, ja muiden kodit. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä suojaa slummista.

Lopulta Kulta pääsee teini-ikäisenä muuttamaan tätinsä luo Yhdysvaltoihin, jossa nurinkurisesti hyvinvoinnista on tullut vihollinen.

Ruokaa on liikaa, lihominen uhkaa. Seksi on vaatimuksena ja lupauksena läsnä kaikkialla. Henki voi lähteä, jos illuusiosta syrjäytynyt nuori tarttuu koulussa aseeseen.

Kulta on kaiken keskellä mutta marginaalissa. Esimerkiksi kotimaassa luonteva sormilla syöminen on uudessa maassa merkki kehittymättömyydestä.

Suhdettaan uuteen kieleen hän kuvailee näin: ”Sitä puhuu samalla tavalla kuin känninen kävelee. Ja jos puhuu kuin kaatuilisi, vaikuttaa idiootilta - - Ne vain katselee, miten toinen kaatuilee, sen sijaan että kuuntelisi mitä se sanoo.”

Myös tie menneisyyteen on tukossa. Kotimaahan jääneet mieltävät lähteneet luopioiksi: ”Mutta ethän sinä ole se, joka kärsii. Luuletko sinä, että tiedät, mitä on tekeillä, koska katselet BBC:tä? Ystävä hyvä, et sinä tiedä – kipu tuntuu haavassa.”

 

Teos muuttuu loppua kohden vakavammaksi, mitä konnotoi myös kerronnan siistiytyminen kirjakielisemmäksi.

Kirjassa alku onkin riemastuttavin, täynnä äkkiväärää ja ilkikurista ympäristön tarkkailua. Kerronnasta heijastuu kotiseuturakkaus ja lapsen tapa nähdä todellisuus. Ihmisestä piirtyy kuva sitkeänä olentona, joka mielikuvilla muovaa ankeimmatkin olosuhteet siedettäviksi ja jossa aina itää potentia vääryyden haastamiseen.

Muutoksen ääni on lapsen ääni, joka kyseenalaistaa hallitsevan tavan hahmottaa maailmaa. Bulawayo käyttää erittäin taitavasti ironiaa ja tahallista naiviutta kertoakseen pintatarinan ohella toista kertomusta. Tarinaa siitä, miten ja kenen ehdoilla jäsennämme maailmaa ja sen marginaalia.

 

 

Heidi Heinonen