Heidi Heinonen


Sjón ja suojaavat tarinat

 

 

Lupauduin viime vuonna Mikael Agricola -palkinnon raatiin, jonka tehtävänä on nostaa esiin kaunokirjallisten teosten merkittävimmät suomennokset. Raatityöskentelyn myötä tulee luettua valtava määrä kirjoja, ja vaikka kuinka pyrkisi suuntaamaan kaiken huomionsa käännökseen, tarina tai sen puuttumista alleviivaava kaunokirjallinen leikki tuppaa väkisin ujuttautumaan mieleen.

 

Osa kirjoista jää mietityttämään pitkäksikin aikaa, eikä läheskään kaikista ole ollut mahdollisuutta kirjoittaa. Yksi tällainen on islantilaisen Sjónin CoDex 1962 (Like 2019), yhtenä niteenä alkukielellä vuonna 2016 ilmestynyt teos.

Kirja koostuu kolmesta osasta, joista kaikki on julkaistu islanniksi myös erikseen, suomentajinaan Maarit KalliokoskiTuomas Kauko ja Kirsi Luoma. Koska kolmas osa on alkukielen sijaan suomennettu englanninnoksesta, se on ilman hyvää perustelua kuitenkin este ehdokkuudelle.

 

 

 

Varoitus! Tästä alkaa Sjónin CoDex 1962 -teoksen analysointi ja sen myötä juonipaljastukset:

 

Jotain hyvin olennaista CoDex mielestäni tiivistää siitä, mikä merkitys ihmiselle tarinoilla on, mitä niihin takertuminen meistä kertoo ja miten ihmiselämän merkitys niissä syntyy.

 

Kaikkeen tähän vastatakseen Sjón kertoo Josef L:n tarinan, sydämeenkäyvän kertomuksen niin kutsuttua ”kivimiestautia” (fibrodysplasia ossificans progressiva) sairastavasta miehestä, joka itse ja jolle muut punovat fiktiota hänen elämästään, jotta totuus olisi sadun kaltaisten valheiden lempeästi lämmittävien vällyjen alta hieman siedettävämpi kohdata.

Josef kärsii harvinaisesta oireyhtymästä, jossa vaurioituneet kudokset tai lihakset reagoivat epänormaalisti muodostamalla vauriokohtiin uutta luukudosta – kuin uutta luurankoa vanhan ympärille.

 

Franz Kafkan Josef K:sta aakkosissa seuraava, Josef L. on syntynyt samana vuonna kuin Sjón, 1962. Tämä ja moni muu kirjailijan ironinen viittaus itseensä tuovat kivimieheyteen myös metaforisen ulottuvuuden:

 

Siinä missä kivimiestaudista kärsivän ihmisen luut reagoivat iskuihin muodostamalla kiireesti uuden kerroksen luukudosta iskukohdan päälle, Josefin mieli punoi tarinan joka kerta, kun hän kohtasi tuskallisen ajatuksen tai muiston.”

 

Metaforinen ulottuvuus ei koske vain kirjailijaa itseään, vaan koko islantilaista mentaliteettia, ”islantilaisten leipälajia eli juonen punomisen taitoa”, jota humoristisesti kuvataan näin:

 

[Islantilaisten] oli mahdotonta keskustella aiheesta suoraan, ja jos he ylipäätään osallistuivat keskusteluun, se tapahtui lyhyen kertomuksen tai luonnontieteistä otetun esimerkin muodossa. Jos kysymys kuului, oliko ihminen luonteeltaan hyvä, ensimmäinen puheenvuoro saattoi alkaa näin: 'Mitäpä ei lapintiira tekisi...' Toinen puheenvuoro alkoi vaikkapa näin: 'Kun minä olin pieni tyttö...' Ja kolmas alkoi: 'Túnin alueella oli tapana sanoa...'”

 

CoDexissa tarinoiden vaikutusta verrataan fyysiseen kosketukseen: kirjan alussa kertoja työntää kätensä vastaanottajan pään sisään, myöhemmin lukija koskettelee ”rivien välejä”.

Kertomus ja siihen punotut myytit, anekdootit ja kansantarut muodostavat Josef L:n traagisen omakuvan, joka osoittautuu fiktioksi, jonka alla on vielä tuskallisempi tarina.

Ensin ”paljastuu”, että keskitysleiriltä vapautunut isä ja poikaystävänsä kaltoinkohtelema palvelustyttö muovailevat yhdessä Josefin savesta. Myöhemmin selviää, että tarina on myytti, jolla Josef selittää omia traagisia lähtökohtiaan:

 

[A]ntaakseen merkityksen tautinsa tuottamalle kärsimykselle ja avuttomuudelle hän – vaikka oli syntynyt Islannissa elokuussa tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkaksi – oli keksinyt keinon sijoittaa syntymänsä keskelle holokaustia.”

 

Täyttä totuutta taustastaan ei tunnu tietävän Josef itsekään. Äidittömyys synnyttää fantasian, joka ottaa visuaalisen vastineensa vuoden 1961 Miss Islannista. Onnettoman palvelustytön tarina on lempeä versio totuudesta, jonka mukaan äiti oli mielisairaalan pihalle kuoliaaksi paleltuva alkoholisti.

 

Tarinaa ei muodosta vain sisältö, vaan myös tyyli ja muoto vaikuttavat sen merkitykseen. Yksi suojaava kerros epämiellyttävän todellisuuden välttelyyn syntyy kerronnan leikittelevästä tyylistä. Esimerkiksi palvelustytön, Marie-Sophien raiskaus on kirjoitettu näytelmän muotoon.

Natsi-Saksan keskitysleirikuvaus on otsikoitu kuin lastensatu, ”Seepraihmisen tarinasta”. Pian paljastuu kuitenkin kertomuksen hirvittävä luonne: ”raidallinen vartalo, pullistunut vatsa, tulitikkujalat ja huomiota herättävät polvet, ulkonevat korvat laihassa päässä ja vieraantunut katse” eivät kuvaakaan kentaurin kaltaista hybridiä, vaan sitä millaiseksi ihminen ulkoisesti muuttuu, kun olosuhteet ovat kammottavan epäinhimilliset.

 

Myös teoksen Josefin elämää eri kulmista kuvailevat kolme osaa ammentavat erilaisista lajityypeistä. Siitä, minkälaisista, kertovat jo osien nimet:

Sinun silmäsi näkivät minut – rakkaustarina

Kyynel väristen – rikostarina

Minä olen nukkuva ovi – science fiction -tarina

 

Sjón ei päästä meitä helpolla: kansallissosialismin rinnalle ironiseksi vertailukohdaksi nostetaan ”hyvä nationalismi”, joka pakottaa Josefin isän, Leo Löwen vaihtamaan Islantiin saavuttuaan nimensä Jón Jónssoniksi (kirjassa mainitaan myös kirjailija Sjónin käyttäneen itsestään aiemmin nimeä S.Jón) ja joka ihailee islantilaisten ”geneettistä puhtautta” ja saagojen ylivertaisuutta.

 

Juutalaiset ovat islantilaisten ohella ainoa kansa, jonka Jumala on suoraan velvoittanut valaisemaan maailmalle tien. Niin kuin juutalaisten historia, islantilaisten historia on sarja katastrofeja, maanpakolaisuutta ja nöyryyksiä.”

 

Sjón satirisoi kansallisuusaatetta tekemällä pilkkaa kotiseutuylpeyttä ilmentävistä heraldisista symboleista. Ensimmäisen osan tapahtumien keskus on kylä Ala-Saksissa, jota kertoja päättää yhteistuumin vastaanottajan kanssa kutsua ”Kükenstadtiksi”. Sen viirissä on kaksipäinen kananpoika, joka pitelee kynsissään sipulinkukkaa ja humalankortta.

 

Kansallisuusaatteen kollektiivista ylivertaisuuden kuvitelmaa ristiriitaistamaan nousee teoksen tietoisuus siitä, miten Minän syntymä on lopulta kuitenkin jokaisen yksilön merkittävin tapahtuma. Tarina tekee minästä suuren, kaiken keskuksen ja ruokkii kuvitelmaa omasta merkityksestä:

 

Vuonna 1952 Emil Zátopek voittaa kahdennentoista olympiamaratonin ajalla 2.23.03,2. Vuonna 1955 Guinnesin ennätystenkirja julkaistaan ensimmäisen kerran. Vuonna 1957 yhdysvaltalaiset räjäyttävät vetypommin tutkimustarkoituksessa Nevadan autiomaassa. - - Mikään näistä tapahtumista ei vedä vertoja ihmeelle, joka tapahtui Ingólfsstrӕti 10a:n kellariasunnon keittiössä vuonna tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkaksi kello viisi minuuttia yli yksitoista: Silloin minä synnyin.”

 

Minän kaikkivoipaisuus ei kuitenkaan pysty tekemään kenestäkään kuolematonta (vai pystyykö? Lopussa viitataan tekoälyn kaiken kattavaan tietoisuuteen, joka säilöö iäksi myös Josefin tarinan ja sitä kautta merkityksen).

Viimeisen osan kertomusta halkoo vuonna 1962 syntyneiden, jo kuolleiden kuoro, jotka tuovat samana vuonna syntyneille veljille ja sisarille – siis myös kirjailijalle itselleen – terveiset rajan takaa: ”Me odotamme teitä täällä.”

Jos tarina voikin siirtää yksilön merkitystä sukupolvelta toiselle, on myös kuolemalla sen kanssa paljon yhteistä: sekä tarina että kuolema ovat portteja todellisuudesta tuonpuoleiseen.

 

Aivan, juuri tarinankertojan alussa tekemä pieni vetäytymisliike houkuttelee yleisön näkymättömän rajan yli tarinan maailmaan ja vahvistaa näin, että kaikki aito kirjallisuus puhuttelee sekä ruumista että mieltä, - - ”

 

Mutta mitä muuta ulkoinen todellisuus on kuin sisäisen heijastuma, jota tarinat, huhut, uskomukset ja mieliala muovaavat? Tarinalla miehestä, jonka ”ihmisen hännälle” ei ole sanoissa vastinetta, teos muistuttaa, miten sanat ovat tie tunnistamiseen, yhteisesti sovittuun ja hyväksyttyyn todelliseen. Nimeäminen, ihmisen tai hänen poikkeavuutensa, antaa mahdollisuuden tulla osaksi yhteisöä. Tarinastaan on kuitenkin taisteltava, jos haluaa olla muutakin kuin poikkeavuutensa.


Luitko saman kirjan? Kerro mielipiteesi:

Ei kommentteja