Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota. Suomentanut Jaana Nikula. Into 2018

Julkaistu Kalevassa 23.7.2018

 

 

Vuosisadan rakkaustarinasta rakkaussodaksi

 

Vuosisadan rakkaussota ilmestyi ruotsiksi kaksi vuotta sen jälkeen, kun kirjallisuudentutkija Ebba Witt-Brattström erosi miehestään Horace Engdahlista. Engdahl on häirintäkohussa ryvettyneen Ruotsin Akatemian jäsen ja toimi sen sihteerinä vuosina 1999 – 2009. Sihteerin arvovaltaisiin tehtäviin kuuluu kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan nimen julkistaminen.

 

Witt-Brattströmin teoksen avioparin välistä kitkerää dialogia voi monin paikoin lukea tätä todellisuutta vasten. Nimi ja runomuoto jäljittelevät 40 vuotta aiemmin ilmestynyttä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa, joka aikoinaan otettiin vastaan omaelämäkerrallisena vastarepliikkinä aviomiehensä Henrik Tikkasen tunnustusromaaneille.

Witt-Brattströmin alkusanojen kunnianosoitus Märta Tikkaselle ja naisvihamielisenä pidetylle August Strindbergille tarjoaa toisenlaisenkin tulkintatavan: teosta voi lukea myös kahden riitaisan ideologian, feminismin ja patriarkaalisuuden, kipakkana väittelynä.

 

Vuosisadan rakkaussodan mies sanoo näin: ”Feminismi on / mielipiteiden lajitelma. / Halveksin sellaista. / / Mies sanoi: / Mies on naista ylempi. / Niin on aina ollut / ja tulee aina olemaan.”

Feminismi on muuttanut rakkautta sotana: ei ole enää valloittajaa, kun ei ole valloitettuakaan. On vain häviäjiä ja satuttamista: ”Pidä lumpeesi. / Lyö minua vähemmän. / Rakasta minua enemmän.”

Erityisen surullinen pyynnöstä tulee, kun sen asettaa Vuosisadan rakkaustarinan rinnalle, jossa vastaava toive kuului vielä näin: ”Pidä ruususi / / rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän.”

Sukupuolittuneet eläinmetaforat käännetään ylösalaisin, kun nainen vertaa itseään toistuvasti koiraan. Näin hän vie mahdollisuuden tehdä kiukustaan harmittoman osan seksikkään oikukasta kissamaisuutta.

Teos vilisee viittauksia monenlaisiin teksteihin Lena Anderssonista pop-lyriikkaan ja mansplainingin kaltaisiin muotisanontoihin. Rinta rinnan viihtyvät myös suuttumusta ilmaisevat karkeat ilmaisut ja vieraskieliset klassikkositaatit.

Vaikka välillä pilkahtelee yhteisymmärryksenkin hetkiä, teos päättyy eripuraan. Mies työntää rakkaansa ennakkoluuloilla eristämäänsä naislaumaan (”Minä tunnen teidät naiset”) ja nainen tekee lähtöä sanomalla: ”Tervetuloa kotiin / minä sanon / itselleni.”

 

Oivaltavimmillaan Rakkaussota on silloin, kun nainen ja mies ovat lähinnä feminismin ja patriarkaalisen ideologian metonymioita. Vuosisadan rakkaustarinalta paatoksensa lainaavat, henkilökohtaisilta vaikuttavat kohdat tuntuvat niihin verrattuna – paradoksaalista kyllä – teennäisiltä.

 

 

Heidi Heinonen