Heidi Heinonen


Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015

Julkaistu Kalevassa 11.8.2015

 

 

 

Lapin nainen myyttisen Venäjän näyttämöllä

Katja Ketulla on poikkeuksellinen taito sanoa toisin

 

 

Silloin Alakunnaksen Jaakkima otti leukun ja rietaisi kielen katki yhdellä sivalluksella. Iso pala irtosi niin että veri roiskui, mutta enemmän minä siitä suivaannuin kuin pelästyin.”

Katja Ketun Yöperhonen kaappaa lukijan välittömästi keskelle voimakkaiden ja väkivaltaisten kuviensa maisemaa.

 

Irga Malinen, ”Valkoisen Jumalan” tytär, on ryhtynyt suhteeseen vierailevan agitaattorin, Suenhampaan, kanssa. Eletään vuotta 1937. Irga tulee raskaaksi, mitä ei valkoisissa piireissä hyvällä katsota. Kieli katki mykkyyteen tuomittuna Irga pakenee hiihtäen rajan taakse.

Kertomus operoi kahdella aikatasolla. On Irgan aika, 1930-1950-luku, Vorkutan vankileirin armoton todellisuus ja sisaruuden kaltainen ystävyys Elna Mihailovnan kanssa. Ja sitten on vuosi 2015 Marinmaassa, Lavran kylässä, johon Verna on saapunut Elnan luokse selvittämään isänsä, Henrik Malisen kohtaloa.

 

Näkökulmat vaihtelevat Irgan, Elnan ja Vernan välillä. Aika ajoin kerronnan suitset kähveltää koko valtakunnan Vova, joka lapsuuden Volodja-lempinimineen on ilmetty Vladimir Putinin karikatyyri.

Aikatasoja yhdistävät paitsi saman suvun polvet, myös lohdun etsiminen luontouskosta ja myytti johtajasta nimeltä Motyljok, yöperhonen.

Teoksen keskeisiä teemoja ovat myytit ja maagisuus: se, miten lohduttomaan kaoottisuuteen paiskattu ihmisraasu yrittää suitsia sattumaa ja ottaa osaa oman kohtalonsa muovautumiseen.

Sinä et, kuten ei meistä yksikään ymmärtänyt miksi ja miten maailma pylleröikin niin takaperoisesti että me mätänimme täällä. Kuka vimmatun perkeleenriivaama pösilö siellä kahvoista ja kammista niin kierosti väänsi.”

Teoksessa kuvattu Venäjän alkuperäiskansojen, komien, nenetsien ja marien kohtalo on analogia Suomen Lapin myytillistämiselle.

Kuvaus 1930-luvun ideologioiden mittelöstä tuo mieleen samanlaisen yli-ihmisyyden ja mielen pimeyden ristivedon, joka vallitsi Aki Ollikaisen Mustassa sadussa (2015).

 

Marginaalin degeneraation – taikauskon, puutteen, rappion ja rujouden – haastavat periksiantamattomuus ja kulttuuriperinnön vaalinta. Kirjallisuuden ja journalismin vallan symbolina ja Vovan väkivaltaisten tekojen motiivina toimii hänen hukkaamansa lyijykynä. Sen toimittajana työskentelevä Verna saa haltuunsa.

Kynän valtaa käyttää myös kirjailija Kettu, joka kirjoittaa hallitsijan henkilömyytin uusiksi. Myyttinen Venäjä on valtapelin, juonittelun ja petoksen näyttämö, jossa valheet uhkaavat varastaa järjeltä ja sivistykseltä koko show'n.

Teoksen todellisuudessa strategia myytin käyttämisestä vallan välineenä toistuu. Irga rakastajineen murtaa vankileirin vallan laittamalla laskelmoidusti liikkeelle huhun kuvitellusta haastajasta, jota kaikki pelkäävät.

Myös Vova pohtii vallan olemusta. Hänelle naiset rinnastuvat kansoihin: ”Vallassa on kyse pelistä ja halusta, niin naisten kuin kansojen suhteen.”

Teos leikittelee muutenkin yksityisen ja yleisen tasoilla. Näennäisesti viileiden siirtojen takana teutaroivat alkukantaiset vietit. Kun Verna haluaa OMONin miestä, Kostjaa, koko luonto näyttäytyy kiimaisena.

Hauskasti virkamieskieli ironisoi ja etäännyttää intiimin: ”Minut on juuri sidottu ja otettu metsässä lähes vieraan miehen toimesta.”

Teoksessa vaikuttavaa on se, miten kielellä luodaan olosuhteet. Kieli on alkuvoimaista kuin itse luonto ja Ketun taito sanoa toisin järisyttävä. Luontouskoon ja vankilatodellisuuteen liittyvä kieli olisi kaivannut jo sanastoa.

Vaikka Yöperhosen käänteet muistuttavat Sofi Oksasen Puhdistusta (2008), se on juuri kielensä ansiosta omaa luokkaansa, upea näyte kynän taikavoimasta.

 

 

Heidi Heinonen