Enni Vanhatapio: Absentia. Gummerus 2018
Julkaistu Kalevassa 11.6.2018
Menetyksen miljööt Lontoossa ja Suomessa
Enni Vanhatapion Absentia on poikkeuksellisen kypsä esikoisromaani lähisuhdeväkivallasta
Absentia – poissaolo – on keskeinen osa oululaissyntyisen Enni Vanhatapion (s. 1991) esikoisromaania niin nimensä kuin teemankin kautta.
Aava on pyristellyt menneisyyden painon alta pintaan ja paennut Lontooseen. Aavan isosisko Kaisa on kadonnut. Poissaoleva hän usein oli masennuksen myötä jo ennen sitä.
Teoksessa jotain tai joku puuttuu. Lähimmäinen kieltää, satuttaa tai tukahduttaa. Yhteys ihmisten välillä on täynnä katkoksia. Halu pitää toinen omanaan ajaa tilanteisiin, jotka satuttaja ja satutettu kätkee ulkomaailmalta.
Kahden pariskunnan, 2000-luvulla Kaisan ja Olavin sekä 1960-luvulla Iiriksen ja Eeron, kohtalot sidotaan yhteen nyrkkiin mahtuvalla motiivilla, jonka hoksaaminen vaatii lukijalta tarkkuutta. Parisuhteita määrittää lähisuhdeväkivalta.
Auttamisen vaikeutta kuvaa kohta, jossa Aava vertaa sisarsuhdettaan näytelmään, jossa vain osansa oppineet tietävät, milloin on aika astua sermin takaa näyttämölle.
”Mutta siskot pelastaisivat toisensa, toinen oli aina jossain lähellä, hengitti sermin takana ja tulisi heti. - - Sisko kantaisi toisen siskon näyttämöltä pois. Se jota kannettiin puhuisi miettimättä ja helposti siitä miltä siitä tuntui se kaatuminen. Millä tavalla haavoihin sillä hetkellä sattui.”
Todellisuudessa juuri roolit määrittävät koreografiat, joissa vaietaan ja tukahdutetaan:
”Oli tullut toisia vuosia ja se oli raivonnut ja muuttunut ja kasvanut. Minä olin seissyt tässä ja katsonut sitä. En osannut sanoa sille mitään. En yltänyt siihen.”
Teoksessa näkyy Vanhatapion Kalevan haastattelussa (20.4.) mainitsema mieltymys Zadie Smithin teoksiin. Lontoo on keskeinen miljöö ja sen aistivoimainen kuvaus läsnäoloa sykkivine preesenseineen tuo mieleen erityisesti Smithin Risteymiä-teoksen (2012) kerronnan.
Itsekin Lontoossa asuvana Vanhatapio tavoittaa uskottavasti kansainvälisyyden vaikutelman. Dialogeja rytmittävät englanninkieliset fraasit ja tokaisut.
Erityisen kiehtovaa on, miten Absentiassa korostuu kontrasti, joka syntyy Suomessa kuvatun miljöön ja Lontoon välille. Lontoon rosoinen ja aisteja tanssittava ”on” on Suomessa pelkkä vaisu ”oli”.
Lontoon ja Aavan kohtaamisessa on jotain samaa kuin Kaisan ja Olavin. Olavi rakastuu vahvasti päihtyneen nuoren naisen vastaansanomattomaan epäsovinnaisuuteen, joka on keitos leikkisyyttä ja röyhkeää suoruutta:
”Se otti muutaman horjahtelevan vauhtiaskeleen ja nousi käsilleen seisomaan, helposti, painottomasti, ja keltainen helma valahti kasvojen ylle. Pikkuhousut, taas, punaiset. Mustelmaiset jalat keskellä ilmaa, kuhmupolvet. - - Sä näytät Hemulilta, Olavi sanoi lämmin ja laajeneva hehku kylkiluiden alla.”
Kotimaisen proosan helmasynti on mallintaa traagisuus tällaisiin kuviin:
”Olavi pysäytti huoltoasemalle. Miehet kellertävissä aluspaidoissa pelasivat pajatsoa ja metalliverkosta rakennetussa laarissa oli Jari Sillanpään levyjä tarjouksessa, seinällä kuusenpahkakello hitaasti raksutti ja hymytön nainen tiskin takana sanoi elikä semmoset, ja maistusko se kahvi siihen kaveriksi.”
Vanhatapio on lahjakas vaikutelmien luoja ja Absentia poikkeuksellisen kypsä esikoisromaani. Nuori kirjailija osaa kevyin luonnehdinnoin asettaa hahmonsa yhteensovittamattomine kulmineen ympäristöönsä niin, että se mitä ei sanota ja se kuka ei ole läsnä – death in absentia – painavat kertomuksessa eniten.
Heidi Heinonen