Rock on kuvitelmien genre

Juha Itkosen vuonna 2005 ilmestynyt Anna minun rakastaa enemmän kertoi yksipuoliseksi kääntyneen Suvi Vaahteran ja Antti Salokosken rakkaustarinan. Vastakkain olivat myös illuusio ja todellisuus. Yhteisten bändikokeilujen jälkeen Suvi ”Summer Maple” Vaahterasta tuli kansainvälinen rock-tähti, Antista espoolainen perheenisä. Rakkaus jatkui – mutta vain Antin mielikuvissa.

Nyt tarina on saanut jatko-osan. Palatkaa perhoset lataa vanhan jännitteen: saako vuosisadan rakkaustarina vihdoin täyttymyksensä?

Myös jatko-osa on kertomus illuusioista, jopa siinä määrin, että sadun hohtoa on henkäisty teoksenkin ympärille. Otava on tuottanut videoita, joissa todelliset julkkikset, muun muassa Jonna Tervomaa ja Tuomas Enbuske, analysoivat suhdettaan Summer Mapleen.

Ihan niin hohdokkaana poikkeusyksilönä ei Suvi kuitenkaan tekstistä välity. Tunne tähteydestä syntyy lähinnä ilmaisun tasolla, ei tarinassa.

Teoksella on myös Spotify-soittolista, johon valitut kappaleet liittyvät kiinteästi kertomukseen. Epämääräistä musiikkikirjaprojektiaan Kaliforniassa virittelevä vastaeronnut Antti elää maailmassa, jota sanoittavat aikansa rock-klassikot.

Antin vapaudella on sukupolvensa sävel. Musiikkikappaleet tunteiden välittäjinä ovat kuitenkin melkoisia riskisijoituksia. Se, mikä yhdelle on Free Fallin', on toiselle El Gondor Pasa.

Parhaimmillaan lukija ”laulaa” mukana. Pahimmillaan olo on kuin katselisi vierestä toisen fiilistelyä täysin ulkopuolisena.

Tunnetuilla artisteilla, kappaleilla ja niihin liittyvillä anekdooteilla on tietenkin tärkeä sijansa unelmatuotannossa. Yksi keskeinen illuusio on elämää tai vähintäänkin arkea suurempi rakkaus, jonka polttovoimana ovat saavuttamattomuus ja suloinen kaipaus.

Suvin tyttärestä huolehtivan äidin, Leenan, rooliksi jää näyttää, mitä on olla tavallinen – ilmoittautua lahjattomaksi. Leenan kautta näyttäytyy ihmetys siitä, miten valtavan kokoisista unelmista on tullut tavoittamisen tuntuisia ja mikä on sen hinta.

Vaikka illuusio voi houkutella tuhoamaan kaiken tärkeän ja todellisen, illuusiottomuudella vasta paha kaiku onkin. Antille se on yhtä kuin periksiantaminen.

Suvi ja Antti eivät ole keski-ikäisessä kipuilussaan yksin. Television puolella vastaavaa kriisiä käsitellään esimerkiksi sarjassa Satisfaction. Kaiken saaneet ja kaikkeen tottuneet ovat kauhuissaan ajan lahjomattomuuden edessä. Nytkö jo pitäisi valita ja tyytyä?

Tietenkin tällaisessa tuskassa on jotain hyvin etuoikeutettua:

”[Isä] paiski töitä muutaman eläkevuotensa läpi ihan samalla lailla kuin ennenkin, istui toimistollaan iltamyöhään vaikka olisi voinut vain lyödä golfia. Ja minkä takia, siksikö, että minä voin käsitellä orastavaa neljänkympin kriisiäni vapaana miehenä Kalifornian auringossa?”

Toisaalta kriisi on aikakautensa tuote. Mahdollisuus unelmiin on myös sukupolvikysymys.

”Onnekas sukupolvi. Onnekkaat paskiaiset elivät elämänsä vielä tulevaisuuteen uskovassa, rakenteilla olevassa maailmassa. Siinä maailmassa he perustivat perheitä, hankkivat omaisuutta, kohtasivat jossain vaiheessa keski-iän ja siihen ilmeisesti väistämättä kuuluvan seisahtuneen selväjärkisyyden tunteen.”

Teoksessa vahvinta Itkosta on kyky yhtä aikaa patetisoida, ironisoida ja problematisoida eri näkökulmien kautta sama tarina. Oivaltavasti myös pohditaan tähteyden olemusta, ristiriitaa erityisyyden ja itsekkyyden välillä.

Erityisen osuva kuva unelmien ja todellisuuden yhteensopimattomuudesta on kohta, jossa Antti käsittelee omaa neljänkympin kriisiään lasten hevibändin keikalla:

”Kappale ehti vaihtua, ikääntyneet pitkätukat sauruspukujensa sisällä siirtyivät Kissistä Iron Maideniin. Nauttivatko he sunnuntaikeikastaan? Muistelivatko nuoruuttaan, vanhoja bändejään: jotain vantaalaista treenikämppää, jolla keskiolutpäissään olivat paahtaneet Stone- ja Anthrax-covereita joskus kaksikymmentä vuotta sitten ja haaveilleet Japanin valloituksesta?”

Heidi Heinonen