Heidi Heinonen


Alexandra Salmela: Antisankari. Teos 2015

Julkaistu Kalevassa 7.12.2015

 

 

 

Antisankari sisältää vastaväitteensä

 

Alexandra Salmelan rakenteella, tyylillä ja typografialla leikittelevä teos on satiiri hajoavasta tiedosta

 

 

Kun likaiset keplottelijat hyökkäsivät puhdasta pohjolaa vastaan, repivät sisälmykset sen ruumiista ja polkivat sen sielun lokaan, kun neitseelliset joet täyttyivät mustuneella verellä, kun epätoivo hiipi salakavalasti urhean luonnonkansan mieleen ja vastarinta alkoi hiipua, taivaan ja veden rajalle ilmestyi sankari. - - Hän oli verraton – Suunnanantaja.”

 

Alexandra Salmelan Antisankarissa legenda hajoaa omaan moniäänisyyteensä. On Utopia, jonka kuvaus ahertavine tovereineen tuo vahvasti mieleen neuvostopropagandan. Tätä tarinaa synnyttää muiden muassa Fakta-lehti, jossa toimittajat Antti Sankari ja Lia Airainck ylistävät luonnonmukaisen suunnitelmatalouden ylivertaisuutta.

On KoroNovo, kaiken sen vastakohta: tuotteistamista ja kuluttamista pöhisevä kaupunki. Tämän ilosanoman propagandistina toimii Yhteishyve-lehti, jonka päätoimittajan Michele Pon kaikki valinnat eivät ole henkilöbrändin kestäviä.

 

Varsinaista metapropagandaa on koko kerronta, jonka kertojaksi paljastuu Antti Sankarista itselleen pakkomielteen kehittänyt myyttinen Suunnanantaja. Kerronnan lisäksi teos koostuu muun muassa Airainckin tyttären, Meteoran, päiväkirjamerkinnöistä sekä lehtiteksteistä, mainossloganeista, jopa ruokareseptin parodiasta.

Tarinaa synnyttävät paitsi perinteinen kerronta myös tekstin asettelu, vaihtuvat fontit, kirjainten ja sanojen välit sekä kahden eri puheen sekoittaminen samaan lauseeseen.

 

Kerronnalle oireellista on, että sanat karkaavat ja lauseet hajoavat, mikä ilmentää paitsi Suuren Kertomuksen – ja sen kertojan, Suunnanantajan – luhistumista, myös tiedon pirstaloitumista. Kun kaikki osallistuvat keskusteluun, lopputuloksena on vain hälyä.

Tässä padassa hautuu muihin patoihin epäkelpoja, pilaantuneita aineksia. Ei noin saa sanoa. - - Notkelman kolhiintuneeseen pohjaan on jäänyt järjettömiksi klönteiksi KYLLÄ KANSA TIETÄÄ, MISTÄ LAATUA HALVALLA! paakkuuntuneita matalia tönöjä, epäonnistuneita yrityksiä rakentaa alueelle tekosydän.”

 

Matka Utopiasta KoroNovoon, sosialistisesta propagandasta brändipuheeseen, on yllättävän lyhyt. Molempia yhdistävät positiivisuuspuheen uudiskieli ja illuusion synnyttämä todellisuuskupla. Kaikkialta pursuava informaatiohäly aiheuttaa tulkintojen pinnallistumista, tragedioiden viihteellistymistä ja kyvyttömyyttä empatiaan.

Sanasäilällä sivalletaan hyväosaisia, jotka mielellään näkevät asemansa ansaittuna:

Paratiisiterassilla asuurinsinisen kala-altaan vieressä pehmeillä tyynyillä istuskelevat parhaimmat, kauneimmat ja rikkaimmat - - ja he kiittävät neuvokkaita päitä ja taitavia käsiä, jotka ovat muokanneet siitä vielä mieluisamman, ja he kiittävät itsestäänselvyyttä, jonka ansiosta he ovat tämän kaiken huipulla katsomassa maailman ihaninta, eloisinta, sykkivintä kaupunkia - -”

Vaan ilman pilkkaa ei selviydy vastakohtakaan: ”koska se vesi kerran oli siinä, kylvin mäkin, onneks se oli enää vain haaleaa, ei tuntunut niin kamalalta. ja pyyhin itseni lian märkään pyyhkeeseen. en ottanut uutta.”

 

Antisankarin perusteella voi väittää, että Salmela kirjoittaa tämän hetken pistävintä kotimaista satiiria ja uskaliainta proosaa. Parhaimmillaan rakenteella, tyylillä ja typografialla leikittely kertoo jotain olennaista puheen ja totuuden moniäänisyydestä sekä tiedon pirstaloitumisesta.

Pahimmillaan se hajottaa lukukokemuksen lisäksi myös lukijaa. Varsinkin kun tekstihälyyn upotettua tarinaa on omaksuttavana reilut neljäsataa sivua.

 

 

Heidi Heinonen