Heidi Heinonen


Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto. Suom. Marianna Kurtto. Gummerus 2020

Julkaistu Lapin Kansassa 24.9.2020 ja Kalevassa 7.9.2020

 

 

Erojen ja rajojen hukkaamat lapsuudet

 

Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkisto käsittelee siirtolaislasten kokemuksia

 

 

Perhe, joka koostuu neljästä ihmisestä ja lukuisista rooleista, lähtee automatkalle Yhdysvaltojen halki äänittääkseen vaiennettujen kokemuksia. Poikkeuksellisen tiivis uusperhe pyrkii sivuuttamaan jakojäännökset ja olemaan toisilleen kokonaisia: äiti, isä, tytär ja poika.

 

Mutta se mikä naisen ja miehen aiemmin yhdisti – työ – uhkaa heidät nyt erottaa. Molemmat dokumentoivat äänimaisemia, mutta matka kohti uusia projekteja tulee viemään heidät eri teille. Nainen on matkalla taltioimaan Meksikon rajalla pidätyskeskuksiin suljettujen siirtolaislasten kokemuksia, mies tavoittelemaan kaikuja alkuperäisväestön historiasta.

Niin ikään perheen kymmenvuotias poika haluaa dokumentoida hajoamistilassa olevan perheensä muistot viisivuotiaalle siskopuolelleen, jolle lastenlääkärin mukaan ei ikänsä vuoksi vielä kerry pysyviä muistoja.

 

Meksikolaislähtöinen, New Yorkissa asuva kaunokirjailija ja asiaprosaisti Valeria Luiselli on kansiliepeen mukaan saanut innoituksen romaaniinsa työskennellessään siirtolaislasten tulkkina.

Kirjassa kokemukset suodattuvat lähinnä sisäkkäiskertomukseen: kuvitteellinen kirjailija, Ella Camposanto, on kirjoittanut siirtolaislapsista faktaa ja fiktiota yhdistelevän kirjan, Elegioita kadonneille lapsille.

Sekä Elegiat että sitä ympäröivä kertomus sisältävät useita viittauksia muuhun kaunokirjallisuuteen, josta Luiselli tekee selkoa teoksen lopussa.

 

Useaan kertaan viitataan esimerkiksi Jack Kerouaciin, ja koko matkakertomuksen voi nähdä Matkalla-teoksen (1957) ironisena perheversiona: ”Kerouacin Amerikka ei muistuta lainkaan tätä Amerikkaa, joka on riutunut, lohduton ja asiapohjainen.”

Kerouacin lisäksi automatkalla kuunnellaan äänikirjoja, joista sopivaa tarinaa etsitään sattumanvaraisten alkujen perusteella. Myös musiikkia kuunnellaan satunnaistoistolla. Kirjoista luetaan yksittäisiä lauseita summittain avatuista kohdista.

 

Melkein yhtä sattumanvaraisesti valikoiden dokumentit edustavat todellisuutta, rakentavat taltiointeina merkityksiä. Käsitys maailmasta ohjaa dokumentointia eli sitä, mitä ja kenen ehdoilla muistetaan. Tässä satunnaistoistojen maailmassa algoritmi vaikuttaa siihen, millaiseksi dokumentointia ohjaava käsitys muodostuu.

 

Aivan kuten sisäkkäiskertomuksessa, myös ympäröivässä tarinassa hyödynnetään todellisten teosten lisäksi muutakin faktamateriaalia, muun muassa karttaa ja valokuvia. Lopussa Luiselli selvittää lähteiden käyttöä hyvinkin seikkaperäisesti, mutta mielestäni vääriin asioihin takertuen.

 

Ei ole välttämätöntä kertoa, miten vaihtuvaa näkökulmatekniikkaa teoksessa on käytetty ja keneltä (Virginia Woolf) se on peräisin. Sen sijaan fiktion sijoittaminen sinne, missä lukija olettaa selaavansa faktamateriaalia, olisi kaivannut tarkempaa selontekoa.

 

Luisellin mukaan kirjan ”lähdeluettelot” ovat lukujen väliin sijoitetuissa ”laatikoissa”, jotka perhe pakkaa myös fyysisinä esineinä mukaansa matkalle. Yhdessä niistä on siirtolaisten kuolinraportteja, joiden todenperäisyyteen ei löydy vahvistusta. Etsimistä hankaloittaa se, että vain tekstissä on sivunumerot. Sisällysluettelosta ja laatikoista ne puuttuvat kokonaan.

 

Lukijan on pystyttävä erottamaan faktat fiktiosta siksikin, että joskus tosiasioilla on sepitettä suurempi vaikutus empatiaan ja oikeudentuntoon. Näin ainakin omalla kohdallani esimerkiksi kuvitteellisen kirjan kohdalla: Elegioissa todelliset tragediat peittyvät melodramaattiseen kuvaukseen, jossa hyvästijätöt ja vettyvät silmät ovat tuttuja sellaisista ylitunteellisista tarinoista, joita meillä ei ole tapana ottaa tosissamme.

 

 

Heidi Heinonen