Heidi Heinonen


Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä. Tammi 2019

Julkaistu Kalevassa 20.5.2019 ja Lapin Kansassa 29.5.2019

 

 

 

Näyttelemällä todeksi tuleva yksilö

 

Pauliina Vanhatalon romaanissa taide ja uskonto kohtaavat illuusioissa

 

 

Päähenkilön pyrähdys vanhoillislestadiolaisesta ankeudesta vapauteen alkaa olla melko kulunut juonikuvio kotimaisessa kaunokirjallisuudessa.

Vielä sitä kuitenkin lähestytään uudesta kulmasta: raahelaisen Pauliina Vanhatalon romaanissa yksilönvapausakselin ääripäihin asettuvat uskonto ja teatteri. Edellisessä yhteisö menee yksilön edelle ja määrittää roolien rajat, jälkimmäisessä jokainen on vapaa kokeilemaan rooleja, heittäytymään mukaan sekä huijaamaan ja hurmaamaan illuusioilla.

 

Kirjailijalla itselläänkin on kokemusta roolien ottamisesta: Pauliina Vanhatalo kirjoittaa ”vakavaa” proosaa ja omaelämäkerrallisia syväluotauksia, alter egonsa Veera Vaahtera kepeää viihdekirjallisuutta.

Tuulesta temmattu elämä saa pohtimaan, kuinka keinotekoisia tällaiset rajanvedot ovat.

 

Romaanin alussa kävellään Oulun kaupunginteatterista kohti Pikisaarta, mikä tiivistää keskeisimmän miljöön ja teeman: teatterin ja taiteilijayhteisön sekä näytelmän suhteen todellisuuteen.

Lestadiolaisuus aiheena jää lopulta vain yhden henkilön kasvutarinan varaan. Titi on elänyt niin kauan osana sisarusparvea vailla riittävää huomiota ja yksilöllisen kasvun tukea, ettei oikein tiedä kuka on.

Minä toteudun näyttelemällä”, hän puolustaa valintaansa teatterikorkean pääsykokeissa. Roolihahmonsa kautta anoreksiaan sairastuvalle Titille vieras rooli valtaa persoonan samaan tapaan kuin uskovaiset pelkäävät synnin tekevän:

[S]ynti oli niin kuin astuisi ruostuneeseen naulaan. Kun bakteeri pääsi elimistöön vaikka vain pienenpienen haavan kautta, se lisääntyi, kasvoi ja lopulta tuhosi ihmisen.”

 

Pitkän linjan teatterilainen, Riitta, ottaa lestadiolaisyhteisöstä irtautuneen Titin siipiensä suojaan. Riitan pojan Ilmon kanssa Titi muodostaa suhteen, jonka rajat ovat Ilmolle piinaavan häilyväiset.

Ilmon hahmossa tiivistyy illuusion ahdistavuus sellaiselle, joka on vedetty mukaan tahtomattaan. Ilmo on ollut lapsesta saakka käyttömateriaalia äidilleen, joka on oppinut jalostamaan kaiken kipeän ja vaikean osaksi taidetta.

Kipeää ja vaikeaa edustaa lähinnä ex-mies Anton, Ilmon isä, jonka illuusioiden vaaliminen ei jää vain lavalle. Miestaiteilijan myytillä Anton ostaa etuuksia, joihin kuuluvat perusteettomat lupaukset, holtiton rahojen lainaaminen ja totuuden taivuttelu itselle edulliseen muotoon.

 

Teemansa puolesta teos tuo mieleen Eleanor Cattonin Harjoitukset (2010), jossa myös keskiössä on teatterin suhde todellisuuteen.

Mutta siinä missä Cattonin teos tuo teatterin (tosi)elämään, Vanhatalon romaani vie elämän teatteriin. Hyvin näytelty on teeskentelyn vastakohta. Näytteleminen synnyttää illuusion, teeskentely paljastaa sen:

Kohta oli sama jossa tyttö aina jäätyi. Se mikä oli vielä hetki sitten ollut elossa kuoli käsiin, ja teeskentely loisti salin perälle asti.”

 

Romaani rakentuu useasta eri aikatasosta, joiden lyhyet harppaukset eteen ja taakse tekevät kronologian hahmottamisesta ajoittain hankalaa.

Vanhatalo on taitava ja monipuolinen kirjailija, jonka edellinen teos, omaelämäkerrallinen Toinen elämä (2018) oli loistava. Siihen verrattuna sekä Rachel Cuskin tyylisten kerrontatekniikkaa haastavien nykykirjailijoiden jälkeen Tuulesta temmatun elämän perinteinen kertojaratkaisu tuntuu liian läpinäkyvältä, illuusionkirkkaalta.

 

 

 

Heidi Heinonen