Heidi Heinonen


Katriina Ranne: Miten valo putoaa. Gummerus 2017

Julkaistu Kalevassa 16.10.2017

 

 

Mielen pimiön valoisat kuvat

 

Katriina Ranteen teoksessa valo yhdistää tieteen ja taiteen

 

 

Emme näe asioita sellaisinaan, vaan näemme niistä siroavan valon, ne auringonvalon värit joita kohde ei ime itseensä. Näistä valon muodoista aivojen on rakennettava maailma. Ja se rakentaa: ei täydellistä representaatiota mutta sellaisen jonka me koemme todelliseksi.”

Katriina Ranteen toisessa romaanissa valo yhdistää tieteen ja taiteen. Miten valo putoaa näyttää todellisuuden illuusiona, jossa kuva omasta olemisesta on aina hieman yli- tai alivalottunut.

 

Valon määrä ja suunta ovat bulgarialaiselle Lalalle esteettisyyden ehtoja, joita hän tutkii valokuvaamalla filmille, jos rahaa sellaiseen on. Jos ei, niin mielikuviinsa. Köyhyyttä Lala sietää, mutta ei kauneuden puutetta.

Aaro on eläköitynyt suomalainen fyysikko, joka tulkitsee valoa luonnonlakina. Menetettyään vaimonsa siitä on tullut hänelle myös oman luontonsa laki. Muistot vaimosta ovat valoa, jossa aika ei kulu.

Lontooseen asettuneet toisilleen tuntemattomat Lala ja Aaro ryhtyvät epätyypilliseen kirjeenvaihtoon. Kun Lala maksusta lähettää miehelle käyttämänsä alushousut, Aaro vastaa tarinoimalla kirjeessään fysiikasta. Hetken epäröityään Lala kirjoittaa takaisin – ja kertoo kasveista.

Pian nämä kaksi tulkitsevat toisiaan faktojen takaa kirjoitustyyleistä ja mustejäljistä, rakastuvat niiden muodostamaan illuusioon.

 

Luonnontieteelliset faktat resonoivat teoksen henkilöiden eteerisen surumielisyyden kanssa. Valon ja näkemisen kehysten kautta tarkastellaan köyhyyttä, maahanmuuttajuutta ja eristäytymistä.

Lalalle tulla nähdyksi väärin on tuskallisempaa kuin olla näkymätön:

Siivoojana hän oli yleensä ihmisille näkymätön. Lala oli mieluummin ei-kukaan kuin otti sen ainoan roolin jonka britit olivat hänelle valmiita antamaan: itäeurooppalaisen maahanmuuttajan identiteetin.”

Aarolle Lalan kokemus maahanmuuttajuudesta on vieras, koska hänen asemansa fyysikkona maahan tulleena muukalaisena on niin erilainen. Toisen kohtaaminen ilman ennakkotulkintoja on kuitenkin mahdottomuus:

On pakko käyttää karkeistusta, keskiarvottamista, jotta asioita voidaan ylipäätään katsella. Mutta karkeistuksessa menetetään aina jotain. Jopa luonnonlait vaihtuvat karkeistuksen asteen mukaan, ja osaa ei ole edes olemassa ilman karkeistusta: yksittäisellä hiukkasella ei ole lämpötilaa tai painetta.”

Aaro tarkastelee kaikkea, jopa naissuhteitaan, fysiikan lakien läpi. Vaimonsa kanssa hän muistutti Bosen-Einsteinin tiivistymää, jossa hiukkaset lukittuvat niin tiiviisti toisiinsa että menettävät yksilöllisen luonteensa – ”mutta yhdessä heillä oli voimaa joka tuntui melkein rikkovan luonnonlakeja”.

Suhdettaan Lalaan hän vertaa vesimolekyyliin, jonka atomit voivat olla jopa kilometrien päässä toisistaan mutta silti kuulua samaan kokonaisuuteen.

 

Ranteen esikoisromaania Minä, sisareni (2010) kritiikit moittivat runsaasta karsimisen varasta. Tässä teoksessa sitä ongelmaa ei todellakaan ole. Tiiviin kertomuksen jokainen lause tuntuu harkitulta ja on merkityksestä raskas.

Miten valo putoaa on kansiaan myöten kaunis teos näkemisen ja katsomisen ehdoista. Irstaasta alkuasetelmasta rakentuu koskettava, sekä Lalan että Aaron haurautta ymmärtävä tarina.

Ainakin tämän maallikon silmään teoksen faktat fysiikasta vaikuttavat pitävän paikkansa myös todellisuudessa. Varsin luova tapa siis yleistajuistaa tiedettä.

Tosin faktojen vakuuttavuutta olisi lisännyt jonkinlainen lähdeluettelo. Kirjailija kun on niinkin eri alan asiantuntija kuin swahilinkielisestä runoudesta Lontoossa väitellyt tohtori.

 

 

Heidi Heinonen