Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki. Otava 2024
Kritiikki julkaistu Kalevassa 28.8.2024 ja Lapin Kansassa 30.8.2024
Lapset kokeellisen hoidon laboratoriorottina
Riikka Pulkkisen Viimeinen yhteinen leikki on kuvaus eettisesti arveluttavasta ihmiskokeesta, jonka todelliset puitteet eivät selviä edes lukijalle.
Lääketieteen historia on täynnä eettisesti arveluttavia tutkimuksia, joissa yleisö on asettunut kauhistelemaan ”hysteerikon” vääntelehtimistä tai ”villin” eläimellisyyttä. Yhteistä näille on asetelma, jossa sivistynyt jalo luo luokittelevan katseensa kultivoimattoman psyyken käsittämättömänä rehottavaan tiheikköön, tarttuu oksasaksiin – tai viikatteeseen – ja alkaa raivata.
Yleensä tarkoitus on hyvä: auttaa, hoivata, jalostaa. Sitten on tietenkin erikseen ne, joille (psyykkisen) kivun aiheuttaminen toiselle tuo suurta nautintoa.
Mitä ilmeisimmin Riikka Pulkkisen Viimeinen yhteinen leikki -romaanin lastenpsykiatrian erikoislääkäri Thomas Ek ei kuulu näihin mengeleihin, vaikka valta-asetelma sivistyneen – kirjaston lukusaliäänellä hillitysti artikuloivan – aikuisen ja vailla elämänhallintaa remuavan pidäkkeettömän lapsen (tai sen kaltaisen) välillä on sama kuin on ollut muidenkin epäeettisten tutkimusten: Kohteelta pimitetään häntä koskeva tieto vielä aikuisenakin. Joku jossain päättää jonkun jossain suomin mandaatein, mitä hoidettavan on syytä tietää häneen kohdistuneista toimenpiteistä ja mitä ei.
Ek jättäytyy tutkimuksesta, koska näkee nämä ongelmana.
Pulkkisen romaanissa Eelis on yksi niistä aikuiseksi varttuneista lapsista, joille kesäleiri ei tuo mieleen muistoja aamu-uinneista tai nuotiolauluista, vaan epämääräisen tunteen siitä, että hän ja muut kaltaisensa osallistuivat eläintenhoidon ja metsäretkien ohella joihinkin toimenpiteisiin – mutta miksi ja millaisiin? Matkaa näihin vastauksiin tehdään niin Eeliksen nuoruusvuosistaan kirjoittamien muistelmien kuin fyysisen irtiotonkin kautta. Yhtäkkiä Eelis nimittäin katoaa, ja vaimo Mai joutuu kohtaamaan sen epämiellyttävän totuuden, ettei ehkä ole tuntenut miestään ollenkaan.
Vastaukseksi Maita piinaaviin kysymyksiin saapuu ovelle Nova, jolla on yhteinen menneisyys Eeliksen kanssa sekä leireillä että tyttöystävänä. Selviää, että osa kokeelliseen hoitoon valituista nuorista on pärjännyt elämässään hyvin, mutta osa on jäänyt haparoimaan tietään hauraamman mielenterveyden kanssa, yksi jopa kuollut. Myös Nova kärsii päämäärättömyyden tunteesta. Kukaan näistä aikuisista ei tiedä, mikä osuus hoidoilla on heidän horjahteluunsa.
Eikä sitä saa tietää lukijakaan, mikä on teoksen suurin heikkous. Koska harhaanjohtavasti nimetyillä leireillä on ollut historiassa perinteisesti paha kaiku, olisi tämänkin ”hoidon” sadistisista ja epäeettisistä puolista kaivannut konkreettisempaa kuvaa, koska se on kuitenkin seikka, jonka ympärillä koko romaanin draama pyörii.
Mutta sen sijaan, että lukija saisi nähdä leirinuoria varjostaneen tutkimuskehyksen kokonaisuudessaan, fokus asettuu liian pitkiksi ajoiksi ihmissuhdekuvaukseen, joka näyttäytyy nuorille ja ihan aikuisillekin melko tyypillisinä tunteen purkauksina ja tukahduttamisina. Eelis sairastuu toistuvasti psykoosiin, mutta sekin jää lähes pelkän maininnan tasolle.
Teoksen keskeisin teema, heikossa asemassa olevaan yksilöön kohdistuva lääketieteellinen vallankäyttö jää ulkokohtaiseksi eikä lukija saa koskaan tietää, miten koeasetelma tai aavistus siitä muutti lasten käytöstä. Ei edes sitä, mikä oli tutkimusta rahoittava ulkomainen taho.
Lopussa väläytellään yhteyksiä optogenetiikkaan. Se on todellinen fysiologisen ja geneettisen tutkimuksen ala, jossa hermosolua tutkitaan ja hallitaan valon avulla. Mutta senkään vaikutuksia aivoihin ei teoksessa käsitellä kovin laajasti.
Kiinnostavinta on rinnastaa epäeettinen toisen psyykeen kajoaminen tyypillisiin, yleisesti hyväksyttyihin hoitoihin: onhan kaikki niistäkin ollut joskus kokeiluasteella. Oikeudenmukaisuuden jumalattaren vaakakuppeihin pudotellaan sellaisia painoja kuin tieteen edistys ja yksilön itsemääräämisoikeus sekä kasvattaminen ja aivopesu.
Novan kautta välittyy se, miten potilaskertomus syö omaa elämäntarinaa ja on aina toisen ihmisen ennakkoluuloille altis tulkinta. Riittävän monta hutia, niin usko järjestelmään romahtaa.
Plussaa: Teos rinnastaa kiinnostavasti eettisesti arveluttavan hoidon sellaisiin hoitomuotoihin, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä, mutta joiden vaikutuksesta vallitsee tai on vallinnut ristiriitaista tietoa. Myös se, miten potilaskertomuksen laadinta ja tulkinta luo ja vahvistaa ennakkoluuloja, tuodaan hyvin esille.
Miinusta: Jos romaanissa tutkimuskohteena olleilla henkilöillä on hankalaa saada tietoa heihin kohdistuneista toimenpiteistä, on se sitä lukijallekin. Avoimeksi jää monta kysymystä, joihin odottaa vastauksia halki dialogeissa viivähtelevien ihmissuhdekuvausten niitä kuitenkaan saamatta.
Heidi Heinonen