Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö. Like 2014

Julkaistu Kalevassa 3.3.2014

 

 

Halun journalismia 0:n kaupungissa

 

Jarno Mällisen romaanissa halun valta alistaa totuuden

 

 

 

Kun Kalevan toimittaja Jarno Mällinen (s. 1965) kirjoittaa Hiekkaan piirretyssä hirviössä ”meren hylkäämälle jättömaalle kasvaneen 0:n kaupungin Palvelijan lehtitalosta”, ainakin oululainen lukija asettuu välittömästi avainromaanin äärelle.

Avainromaani määritellään kirjallisuuden lajiksi, joka kuvaa todellisia ihmisiä ja paikkoja. Nimet on muutettu ja teoksen merkityksen aukeaminen vaatii vihkiytyneisyyttä kuvattuun todellisuuteen.

Toisaalta Mällinen on myös puhtaan fiktion taitaja: kirjailijana ja Radiopuhelimet-yhtyeen sanoittajana allegorian aaltopituuksille pulahtaminen ei siis tuota vaikeuksia.

 

Hiekkaan piirretyssä hirviössä alun ankkuroiminen todellisuuteen – kaupungin nimeäminen ”nollaksi” ja maakuntalehden ”palvelijaksi” – saa hienoisen satiirin hohteen, joka kirkastuu entisestään, kun päätoimittajasta aletaan rakentaa karikatyyria.

Tunnistettavaa kaupunkia, lehtitaloa ja ehkä muutamaa henkilöä lukuun ottamatta teos siis kallistuu satiirin puolelle, kohti fiktion ulottuvuuksia. Tai sitten viittaukset ovat niin esoteerisia, että niiden ymmärtämiseen tarvitaan paikka ”sisärenkaasta”.

 

0:n kaupungissa Palvelijan toimituksessa yritetään uudistua. Tuore päätoimittaja pähkäilee keinoja taistella tilaajakatoa vastaan.

Strategiana on miellyttää: tarjota lukijoille vain heitä kiinnostavaa materiaalia ja ilmoittajille maailmankuvaa, jolla saadaan kansa kuluttamaan.

Palvelijan entisen päätoimittajan pojan Herkko Heimon isän perintö velvoittaa kapinoimaan, mutta mielenilmaisut tuppaavat typistyä puberteettisiksi roiskeiksi, milloin päästöinä lehden palstoille, milloin eritteinä vessan seinille.

Vaikutusvaltaisen toimittajaperheen vesana Heimo selviää kaikesta seurauksitta, toisin kuin ne rivitoimittajat, joiden työtä hän turhautuneena sabotoi.

Taloudellisten realiteettien nujertama yksinhuoltaja ”Untuva” yrittää sopeutua ja päästellä sopimattomat ilmaukset vain niille osoitetuissa paikoissa. Keskeinen tila toimituksessa on vessa, jonka tunnelmia kuvataan tiuhaan ja tiiviisti.

 

Ehkä kuvatakseen halun kasvualustaa, viettielämän ydintä kerrontaa lävistävät kauttaaltaan seksistiset mielikuvat ja erektioallegoriat. Kerronta on niin fiksoitunut fallisuuteen, ettei yksikään pultti tai mutteri tunnu selviävän ilman kaksimielistä käsittelyä.

Tietynlainen kafkamainen eristäytyneisyys teoksessa vallitsee. Siinä on samanlaista todellisuuden medioitumista kuin Venla Hiidensalon Mediahuorassa (2012). Ulkopuolinen maailma näyttäytyy absurdeina lehtijuttuina tai parodiana esimerkiksi Kalevalasta.

 

Loppua kohden purevampi satiiri saa sijaa. Vallan keskittyminen lehtitaloissa ja journalismin yksiäänisyys ovat oikeasti merkittäviä teemoja.

Teos tosin satirisoi myös yrityksiä nostaa näitä teemoja yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön:

Ihmisen mieli on sellainen. Se taivuttaa järjen halun palvelijaksi. Juuri siksi keskustelu onkin tärkeää. Näkemysten purkamisen jälkeen voidaan rauhassa päättää, mihin ryhdytään. Ai ketkä päättävät? Tietysti ne, joilla on valta.”

Romaanissa valta on hyvä veli -verkostoilla, kuten Vapaamuurareilla, joiden ”nahkaessuelimestä” päätoimittaja haaveilee.

 

Hiekkaan piirretyn hirviön tulkintaan vaikuttaa paitsi se, luetaanko sitä avainromaanina, satiirina vai jonain muuna, myös se, kuinka vertauskuvallisena libidon lävistämää kerrontaa tarkastellaan. Onko kyse sublimoidusta halusta, hajoavasta sivistyksestä tai syvempi vertaus vallankäytöstä tiedon välityksessä?

Ilman satiirin vertauskuvallista viitekehystä seksistinen huumori tuppaa olemaan pelkästään mautonta. Harmitontakaan se ei ole, koska teos niin selkeillä vihjeillä ankkuroi itsensä todellisuuteen.

 

Toisaalta: jotta teos muistuttaisi enemmän satiiria kuin propagandaa, olisi karikatyrisoinnin ja mustamaalauksen rinnalle pitänyt rakentaa laajempaa kuvaa journalismin tai 0:n kaupungin tilasta ja satiirille tyypillisestä näennäisen valkoisesta vaihtoehdosta.

Muun muassa George Orwellin Eläinten vallankumous (1945) ja Sam Mendesin American Beauty (1999) ovat esimerkkejä onnistuneista satiireista, joiden iva perustuu mustavalkoiseen asetelmaan ja sen järkkymiseen.

 

 

Heidi Heinonen