Heidi Heinonen


Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi 2018

Julkaistu Kalevassa 19.11.2018

 

 

 

Haudanvakava sanaleikki

 

Jari Järvelän romaanissa vuoden 1918 tapahtumat välittyvät värittyneinä lapsenlapselle

 

 

Menneisyys on tarina, joka kulkee perintönä sukupolvelta toiselle. Tarina heijastaa toden lisäksi jotain kertojastaan: tämän pelkoja, toiveita ja kuvitelmia. Kuin leikissä ”rikkinäinen puhelin” tarinaa muovaavat yhä uudestaan uusien kertojien uudet tulkinnat.

 

Leikistä, vaikkakin haudanvakavasta, on kyse myös Jari Järvelän sisällissodan traumoja käsittelevässä romaanissa Kosken kahta puolta. 1970-luvun Vammalassa seitsemänvuotiaalla Jarilla on kaksi mummia, Aino ja Sofia, Vammaskosken molemmilla puolilla. Toisen luona hörpätään kaivovettä kuupasta ja kahvia tassilta, toisessa oiotaan maton hapsuja ja nautitaan kahvipöydän monenlaisista antimista.

 

Ainon ja Sofian, kahden rannan ja rintaman, punaisen ja valkoisen tarinat vuodesta 1918 kulkeutuvat Jarin korviin vahingossa tai tarkoituksella. Kolmevuotiaana lukemaan oppinut pikkuvanha lapsenlapsi vatkaa sekaan omia kuvitelmiaan silloin, kun tieto tai sietokyky eivät riitä ymmärrykseen.

Juttukaveriksi yksinäisiin hetkiin ilmestyy Ainon pihalle teloitettu poika, jota Jari haluaa piristää seisomalla käsillä.

Mummin mielestä ammutulla pojalla oli nyrkissä äitinsä valokuva. Mä tiedän paremmin, poika rutisti kourassaan kultasydäntä, se oli sen tytön riipus jota poika rakasti. Se rakasti mun mummia jonka nimi oli ennen Aino.”

 

Totuutta värittävästä, omien ennakkoluulojen aidoittamasta mielikuvituksesta ei ole vapaa aikuinenkaan. Jari löytää Sofia-mummin tavaroista kirjan Tyrvään seutu Suomen vapaussodassa, jossa tiedetään kotieläintenkin valinneen puolensa: ”Monet nuorista urheista eläimistä tahtoivat nähtävästi olla mieluummin valkoisia eivätkä ymmärtäneet Siperian reissun tarkoitusta ja panivat kovan kovaa vastaan –”

 

Romaanin kansiliepeessä vihjataan, että tarina ammentaa kirjailijan omista lapsuuskokemuksista. Sen arvaisi lukija muutenkin, viimeistään kohdassa, jossa Sofia tivaa Jarilta, onko hänessä yhtään Järvelän verta.

Sisällissodan traumojen rinnalle teoksessa merkittäväksi teemaksi nousee Jari-pojan orastava kiinnostus sanataiteeseen. Jari etsii sanojen tarkkoja merkityksiä ja oppii, miten niiden sijoittaminen yllättäviin yhteyksiin avaa ovia uusiin maailmoihin: ”Pedaali = jalkio, jalka. Veli ei liikkunut aivan tukevana pedaaleillansa.

 

Kuten Ainon tarinassa sotaa pakeneva mummin lapsuudenperhe, Jarikin yrittää kahden toisiaan sanoilla tulittavan rintaman välissä löytää oman paikkansa. Kappaleiden väliset dramaattiset leikkaukset korostavat kontrastin tuntua. Kun edellinen loppuu pikkuisen Sofian hengen uhkaamiseen, toinen alkaa mummin armottomalla luennolla tuholaistoukkien liiskaamisen tärkeydestä:

Ne on tuholaisia, Sofia sanoo. – Jos niitä ei tapa, pensas ei tee enää ensi vuonna marjoja. Me tai ne. Molemmat ei mahdu elämään tänne.”

 

Sisällissodan merkkivuoden tärkeintä satoa on mielestäni ollut huomion kiinnittäminen sanavalintojen ja tarinoiden merkitykseen faktojen tarjoiluastioina. Punaisten agitaatio saattoi sytyttää sodan, valkoisten propaganda aiheuttaa hirvittävät puhdistukset jälkikäteen. Sodan nimeäminen ja aikalaiskuvaukset pitivät huolen, että asenteet periytyivät.

Järvelän Finlandia-palkinnosta kisaava romaani kertoo pojasta, joka kasvaa henkisenä perintönä siirtyneen kahden rintaman välissä, keskellä ideologisia kuohuja. Siitä huolimatta kerronta on kuin leikkiä, jossa sanat ja tarinat taivuttavat kammottavat tapahtumat osaksi lapsen logiikkaa ja magiikkaa.

Kirja tuo monella tapaa mieleen viime vuoden Finlandia-ehdokkaan, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliatin, jossa myös käsiteltiin totuuden suhdetta tarinaan ja kertojaan.

 

 

Heidi Heinonen