Heidi Heinonen


Linus Jonkman: Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous. Suom. Ulla Lempinen. Atena 2015

Julkaistu Kalevassa 27.7.2015

 

 

Työpaikan hiljaisten puolustuspuhe

 

 

Ruotsalainen Linus Jonkman, kirjailija, konsultti ja ”kaapista tullut introvertti”, on kirjoittanut maan hiljaisten manifestin. Teoksessaan Introvertit hän pureutuu aikamme tabuun: haluun olla hiljaa ja syrjässä.

Brändäystä ja markkinointia korostavissa länsimaissa ulospäinsuuntautuneisuudesta on tullut normi, sisäänpäinkääntyneisyydestä arveluttava ominaisuus:

Jos googlaa sanan ekstrovertti, eteen lävähtää työpaikkailmoituksia. Jos googlaa sanan introvertti, saa lukea Anders Behring Breivikistä.” (Pikaisella tarkistuksella väite ei pidä paikkansa. Kenties suhtautuminen on jo muuttunut.)

 

Se, että ekstroverttiutta tavoitellaan, on seurausta yhteiskunnallisesta kehityksestä – jonka eräänlaisena lippulaivana Hollywoodin elokuvateollisuus on aina kulkenut.

Kyläyhteisöjen ja auktoriteettiuskon aikana introverttiutta pidettiin toivottavana piirteenä. Siitä kielii muun muassa sanonnat, kuten: ”Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa.”

Tasa-arvoistumisen ja yksilöllistymisen myötä ekstroverttiuden arvostus lisääntyi. Keskiöön siirtyi yksilö tarpeineen. Tämä on tapahtunut jopa siinä määrin, että yhdysvaltalaisessa psykologiyhdistyksessä on pohdittu, pitäisikö introversio lisätä mielenhäiriöiden listalle. Maailman terveysjärjestö WHO pitää introversiota mielenterveysongelmana. Kuten Jonkman toteaa, tällainen luokittelu on introverteille ahdistava – ja aivan ymmärrettävistä syistä.

Nurinkurista tämä on myös siksi, että introversio on Jonkmanin mukaan psykologian vanhimpia termejä. Sitä on sanottu kaikkien luonteenpiirteiden äidiksi ja kehittyneiden nisäkkäiden hallitsevimmaksi käytösmuodoksi.

Tutkimuksen mukaan kolmasosa 1990-luvulla syntyneistä uskoo tulevansa julkkikseksi. Tässä valossa lisääntynyt narsismi tuntuu paljon suuremmalta ongelmalta kuin haluttomuus huomioon.

Kuten Jonkman ironisesti linjaa: ”Ennen olimme tunnettuja, koska olimme erityisiä. Nyt olemme erityisiä, koska olemme tunnettuja.”

 

Teos on siis tarpeellinen (hiljainen) välihuuto aikaan, jossa itsensä korostamisesta on tullut normi. Tosin muutosta on jo luvassa. Nörtteydestä on tullut uusi musta. Nyt on trendikästä olla harvasanainen ja omistautua jollekin jutulle.

Paradoksaalisesti tämän muutoksen on mahdollistanut kaikkien aikojen suurin huomioareena, sosiaalinen media. Netissä introvertti saa ajatuksensa kuuluviin ilman hänelle kiusallista esiintymistä, välitöntä puheen tuottoa ja sosiaalista kohtaamista.

Muutoksella on merkitystä, minkä Jonkman omakohtaisilla kokemuksilla osoittaa. Hän esimerkiksi kertoo, miten ystävän vanhemmat pitivät häntä silmiin katsomisen vaikeuden vuoksi epäluotettavana. Myös paine esiintyä työpaikalla sosiaalisena verkostoitujana altisti stressille.

Persoonaa vääristävä tapa toimia aiheuttaa tutkimusten mukaan unettomuutta, altistaa loppuunpalamiselle ja heikentää jopa immuunijärjestelmää. Ei siis ole yhdentekevää, miten työyhteisö huomioi erilaiset persoonallisuudet.

Kaikessa oman tilan, työn keskeytymättömyyden ja erakkouden tarpeessaan introvertit ovat kuitenkin niitä, joissa piilee työn tehostamisen avain. Jonkman kertoo herkullisin esimerkein, miten työn tekemisen rituaaleista kokoustamisineen ja verkostoitumisineen on tullut tärkeämpää kuin itse tekemisestä. Sosiaalinen pöhinä ei aina synnytä tulosta. Aika ajoin tekstistä pulpahtelee karrikoituja ennakkoluuloja ekstrovertteja kohtaan. Annetaan myös ymmärtää, että introvertti kykenee ”oppimaan” ekstroversion parhaat puolet, mutta ei toisinpäin. Hieman on myös saman toistoa kappaleiden välillä.

 

 

 

Heidi Heinonen