Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2022.
Julkaistu Kalevassa 28.11. ja Lapin Kansassa 29.11.2022
Itsensä kadottaneesta kotiäidistä Pariisin kuningattareksi
Édouard Louisin äidin muotokuvassa vapaus on esitys.
Ranskalaisen Édouard Louisin neljäs teos Naisen taistelut ja muodonmuutokset pureutuu kirjailijan äidin elämään. Aikaisemmin Louis on tehnyt vastaavan isänsä kohtalolle ja omalle lapsuudelleen. Teokset ovat vahvasti yhteiskunnallisia: luokkatietoisuus on läsnä Louisin omina lapsuudenkokemuksina, jotka hän koki puhtaaksi väkivallaksi homoseksuaalia ja koulutusmyönteistä identiteettiään kohtaan. Louisin kuvauksissa koulutus, ainakin Ranskassa, edelleen merkitsee lupausta ulos marginalisoivasta köyhyydestä.
Ensimmäisen teoksen kohdalla puhuttiin vielä autofiktiosta. Tämän neljännen esittelystä määrettä ei löydy ja tekstin sekaan asetellut valokuvat vahvistavat vaikutelmaa totuudenmukaisuudesta. Samalla kun Louisin teokset lähestyvät totuudellisuutta, ne myös laventavat yksityisestä yleiseen. Kansiliepeen perusteella uusimmassa on kyseessä ”hellä ja heltymätön kartoitus naisen asemasta nyky-Ranskassa”.
Äidin ”intiimi kirjallinen muotokuva” saa alkunsa teiniraskaudesta ja -avioliitosta, lopulta erosta, jonka myötä Louisin äiti oli yhtäkkiä kaksikymmentäkolmevuotias kahden lapsen äiti vailla asuntoa, työpaikkaa tai ajokorttia. Sitten löytyi Édouardin isä, joka paljastui toisinnoksi edellisestä viinaanmenevästä aviomiehestä.
Ikävuodet 25-45 äiti hukkaa kotitöihin, joiden traagisuutta tavoitteleva toistuvuuden kuvaus säälittää vähemmän, jos niitä vertaa aikaisemmissa teoksissa näytettyihin tehtaassa työskentelevän isän ja koulussa toistuvasti hakatuksi tulevan pojan arkeen.
Louisin teosten tiiviys tekee jokaisesta sanasta painavan ja niiden hahmottelemista kohtaloista luonnehdintoja, jotka jossain määrin vain vahvistavat ”maalaisjuntteihin” liitettyjä ennakkoluuloja. Siitäkin huolimatta, että kirjailija itse syyttää kirjallisuutta kyvyttömyydestä ymmärtää hänen äitinsä kaltaisten todellisuutta.
Tuorein teos päätyy toistamaan elämänsä haltuun ottaneen naisen nykynarratiivia, jossa nainen löytää hyvinvoinnin eron myötä, ei niinkään parantuneen työmarkkina-aseman ansiosta. Jos isän tapauksessa yhteiskunta petti – tai suorastaan tappoi (Kuka tappoi isäni, 2022) -- äidin tapauksessa se kannattelee, kun alkoholistin vaimo päättää vihdoin lähteä. Sosiaalitoimisto järjestää tuetun asunnon.
Luokkatietoisuus on edelleen läsnä: ”mitä lähempänä fyysisesti ihmiset toisiaan ovat, kuten maaseudulla, sitä tiukempia ovat luokkarajat.” Eikä Louisin äidin anneta unohtaa asemaansa, ei töissä eikä ystävyydessä. Toimistotyöhön yltäneelle Angeliquelle äidin ystävyys kelpaa niin kauan kuin jätetyksi tulemisesta johtuva alennustila jatkuu. Kun onni löytyy uudelleen, sitä jakamaan ei kaivata perhettä, jonka porvari-imitaatio on huonoine pöytätapoineen ja television pauhuineen vaillinainen.
Sellaista imitaatiota Louis tuntuu ihailevan ja tavoittelevan itsekin. Kukapa ei – ylellisyyden tavoittelu hedonistisine haaveineen on inhimillistä. Sitä samaa unelmaa on myös helppo hyväksikäyttää ja sille naureskella, kuten Louisin anekdootti arpajaisvoittoa kuumeisesti tavoittelevasta äidistään sydäntäsärkevästi näyttää.
Heidi Heinonen