Heidi Heinonen


Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018

Julkaistu Kalevassa 15.3.2018

 

 

 

Hengellisen kunnon hoitokokoukset

 

Pauliina Rauhalan Synninkantajissa usko omaan hyvyyteen ja totuuteen kääntyy henkiseksi väkivallaksi.

 

 

Heti alussa kiteytetään Synninkantajien tarinaa kannatteleva ristiriita:

1. Jumalan valtakunta oli 1970-luvulla aivan erityinen armon ja anteeksiantamuksen valtakunta.

2. Lestadiolaisessa herätysliikkeessä tapahtui 1970-luvulla rauhanajan kirkon laajamittaisin hengellisen väkivallan aalto.”

 

Oululaisen Pauliina Rauhalan ensimmäinen teos Taivaslaulu (2013) kuvasi naisen asemaa lestadiolaisessa yhteisössä. Myös Synninkantajat on kertomus lestadiolaisuudesta, mutta samalla kelpaa kuvaukseksi äärinäkemyksistä kaikissa muodoissaan.

Teoksen fiktiivisyyttä korostetaan saatesanoissa. Sielunhoidollisia tilaisuuksia koskevat pöytäkirjat on koostettu useasta eri dokumentista alkuperän kätkemiseksi. Aihe on selvästi arka.

Fiktion ja toden väliin lisätään kerros tekemällä kertomuksen kirjoittajastakin fiktiota. Metafiktiivinen osuus halkoo tarinaa nykyajan ”Matkakertomus”-raporteillaan, joissa sisäistä lastaan seuraava mieskirjailija käy keskusteluja Pikku Prinssin ketun kanssa ja kutsuu vaimoaan ruusuksi.

Samalla hän pähkäilee, kuinka Taiston, Aliisan, Aurooran ja Aaronin tarinoiden tulisi jäsentyä. Hahmot elävät 1970-lukua Pohjanmaalla, osana vanhoillislestadiolaista lahkoa.

Pienin vihjein syntyy yhteys kerronnan nykyhetkeen ja jopa Taivaslaulu-teokseen.

 

Taisto on Aliisan edesmenneen miehen ja koko yhteisön ”isä”, joka näkee itsensä laumaansa kaitsevana lempeänä johtajana. Tukahduttavista säännöistä irti rimpuilevalle hän on henkistä väkivaltaa käyttävä maallikkosaarnaaja.

Taistolle varsinainen häpeä on oma lapsenlapsi, Aliisan tytär Auroora, joka rikkoo rajoja rakastumalla ulkopuoliseen. Rakastuminen sekoittaa pään, viihde vetoaa vietteihin. Siksi kaikki maallinen huvi ja nautinto on kiellettävä. Jopa kirkkokuorossa vääräuskoisten seassa veisaaminen on askel turmion tiellä: sielunvihollinen lymyilee kaikkialla.

Sen sijaan Aliisan toisen tyttären poika, Aaron, on papan lempilapsi. Aaronille pappa on luontoa rakastava työteliäs lintu- ja kalamies, jolla on suuri kutsumus laumastaan huolehtimiseen. Aliisa ja Taisto ammentavat molemmat luonnosta, tyytyvät ja tulevat toimeen vähällä sekä näyttävät Aaronille, mikä uskossa ja uhrautumisessa on kaunista.

Ihminen erottumattomana osana yhteisöä on idylli, jossa jokainen jäsen on rakastettu ja turvassa. Kaikille paikkoja on – mutta niiden täyttäminen on eri asia kuin potentiaalinsa käyttäminen. Luontoa ihaileva Taisto ei oivalla, ettei hedelmiä synny, jos elollinen ei toteudu yksilönä.

 

Niin kuin Raamatussa, tässäkin samasta tarinasta on moneksi opetukseksi. Usko omaan hyvyyteen ja totuuteen voi estää näkemästä vastakohdaksi mieltämänsä uskoa omaan hyvyyteen ja totuuteen. Usein ei tarvita edes eri julistusta, pelkkä tulkintaero riittää.

Aaronille kaikki on kirjaimellista, koska tarinan, totuuden ja tulkinnan välinen suhteellisuus kielletään. Pienen pojan päässä tosi ja kuvitelma sotkeutuvat.

 

Teos näyttää, miten mikä tahansa dogmeihin perustuva elämäntapa voi muodostua uskonnollisen lahkon kaltaiseksi kultiksi: ”On usko, että meidän maailmankuvamme on ainoa pelastava, ja halu saarnata heille, jotka ovat eksyksissä.”

Lahkoissa tapahtuva aivopesun dynamiikka on aina samanlainen: ”Kielen vartijoita ja opin puhdistajia taitaa esiintyä kaikissa yhteisöissä aika ajoin. - - Tai ehkä on helpointa pitää ryhmä kurissa, kun saadaan jäsenet tarkkailemaan toisiaan.”

Ero meidän ja muiden välillä konkretisoituu Aurooran kielletyssä rakkaudessa. Vertauskuvallisesti kohtaamiseen sähköä ei tuo vain henkilöiden välinen jännite, vaan sallitun raja-aidat, joiden tuottama kipu opettaa laumaa pysymään aitauksessaan.

 

Synninkantajat on onnistunut teos tarinan, vallan ja totuuden suhteista. Kerronta on uskonnollisten kuvien lävistämää. Parhaimmillaan vertauskuvat alkavat elää, metaforat paisuvat maagisuudeksi ja paljastavat jotain henkilöiden sisäisestä maailmasta. Kaikesta kritiikistään huolimatta kirja on kuin kädenojennus omaansa uskovalle, rauhankyyhky kansien välissä.

 

 

Heidi Heinonen