Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. Otava 2011
Julkaistu Kalevassa 19.9.2011
Sekundaäidin sekavat tunteet
Äitiys on tabu, jonka myyttiseen ytimeen Anna-Leena Härkönen tällä kertaa iskee viiltävän ilmaisuvoimansa. Onnen tunti on kertomus uusperheestä, jonka puuttuvat sinun ja meidän lapset on korvattu hänen lapsillaan.
Päähenkilö Tuula on kymmenvuotiaan Roopen äiti, joka kipeästi haluaisi antaa onnellisen lapsuuden vielä jollekin. Koska poistettu kohtu ei anna siihen omakohtaista mahdollisuutta, ehdottaa Tuula miehelleen Harrille, Roopen isäpuolelle, sijaisvanhemmuutta.
Harri toteuttaa roolinsa mukaista, tosin tatuoinneilla särmitettyä, joojoo-miehuuttaan ja myöntyy.
Pian perheeseen saapuu traumaattisilla kokemuksilla kyllästetyt sisarukset, viisivuotias Venni ja kahdeksanvuotias Luke, joista edellinen oireilee takertumalla ja jälkimmäinen fantasioimalla väkivaltaisesta kuolemasta.
Kun Tuula lähestyy lapsien synkkää sisintä, hän huomaa matkaavansa myös omaan kurjaan lapsuuteensa. Vennin ja Luken äitiä kohtaan purskahtelevassa vihassa onkin hieman henkilökohtainen maku.
Katkeruutta aiheuttaa myös se, että Tuula tuntee olevansa pelkkä sekundaäiti, jolla on velvollisuuksia, mutta ei lainkaan oikeuksia uusiin lapsiinsa.
Kuten monissa Härkösen aiemmissa teoksissa, tässäkin pyrkimys armottomaan rehellisyyteen taittuu vastaansanomattomaan huumoriin.
Yhteiskunnalliseen tabuun tunkeudutaan haavoittunut kylki edellä: myös Tuulan äitiys kulminoituu syyllisyyteen ja kipeisiin pohdintoihin siitä, tuliko tehtyä oikein.
Härköselle tyypilliseen ironian armottomuuteen tuo pehmeyttä lapsen näkökulman avaaminen.
Kohdan, jossa sijaisvanhempien kurssilla kartoitetaan vauvan suhtautumista laiminlyönteihin, voisi sisällyttää äitiyspakkauksen oppaaseen, niin sydäntäsärkevällä tavalla se antaa sanat sellaiselle, joka ei niillä vielä pysty kommunikoimaan.
Ajatus lapsesta lainana kantaa läpi teoksen. Ansiokasta on myös tapa, jolla Härkönen ratkaisee ratkaisemattomaksi tuomitun, tulehtuneen konfliktin sijais- ja biologisten vanhempien välillä.
Vaikeat asiat käsitellään perisuomalaiseen tapaan saunan lauteilla, jossa Tuulakin vihdoin avautuu hetkistään huonona äitinä ja antaa Vennin ja Luken biologiselle äidille hetken hyvänä.
Hyvä äitiys on suhteellista, mutta lapsen kokemus vakio, jonka pitäisi pysyä kaiken summaamisen, kertomisen, vähennyksen ja jakamisen jälkeenkin vielä positiivisena.
Hieman vanhan toistoa on henkilöiden, varsinkin päähenkilön rakentumisessa. Tuula on sellainen suoruuden, ironian ja armottomien havaintojen yhdistelmä, jonka tunnistamiseen riittäisi pelkkä tekijänoikeusmerkintä, jos Härkösen teoksia on lukenut yhtä useampia.
Kuten hyvien näyttelijöiden, myös ilmaisuvoimaisten kirjailijoiden toivoisi sukeltavan hyvin erilaisiin nahkoihin ja yllättävän ihailijansa aina uudelleen.
Heidi Heinonen