Heidi Heinonen


Julkaistu Kalevassa 29.3.2010

Eve Hietamies: Yösyöttö. Otava 2010.

 

 

Eve Hietamiehen äijä äitigeeniä vailla

 

 

Nainen valmistautuu vanhemmuuteensa yhdeksän kuukautta, mies ei päivääkään, näin väittää Eve Hietamiehen uusin teos Yösyöttö. Päähenkilö Antti Pasanen joutuu keskelle elämänsä suurinta kriisiä, kun Pia-vaimo näyttää vasta-alkaneelle vauva-arjelle punaista valoa taksin perän muodossa.

Vaikka vaimon psykoosiin johtava masennus ja särkyvä perhe toki surettavat Pasasta, varsinainen tuskastuminen tuntuu tapahtuvan vasta vaippojen, korvikepurkkien ja potkuhousujen keskellä. Kriisin ydin ei ole kyyneleissä, vaan muissa eritteissä: kakassa, kuolassa ja puklussa.

 

Koska teoksen kertojana on mies, Hietamies on tavoitellut miehiseksi miellettyä puhetapaa. Jopa niin pitkälle, että Antin puheenparret voisi koska tahansa siirtää valtakunnan virallisten äijien, Jouni Hynysen ja Jone Nikulan suuhun ilman, että sanottavan eteen kietaistu mentaalinen esiliina pääsisi hetkauttamaan heidän äijärooliaan millään tavalla.

Välillä Antti Pasanen kavereineen vaikuttaakin varsinaiselta äijyyden tyyppiesimerkiltä. Jos naisten kanssa asioista voikin puhua – vaikka vain vaikeasti – miesten kanssa kommunikoidaan pitkälti pelkillä örähdyksillä ja murahduksilla. Siinä missä naisilla on etunimet (ilman sukunimiä), miehiset myötäeläjät pidetään käsivarren mitan päässä sukunimellä. Kieltämättä Reponen, Peippo ja Puustinen kuulostavat paljon äijemmiltä kuin hiekkalaatikolla temmeltävät Paavo tai Pietari.

 

Välissä päähenkilöstä leivotaan jopa idioottia: ”Ne geenit, joita olisin tarvinnut, olivat Pialla ja Pia ei tehnyt niillä mitään. Joten lopulta oli pakko myöntää, että anopin tarjous tuli aika osuvaan aikaan. Se takuulla tiesi millaisia vaatteita piti ostaa ja kauanko päätä pitää kannattaa - - ”

Jotta kontrasti olisi mahdollisimman silmiä särkevä, äijät saavat vastapainokseen leikkipuistollisen äitiyden arkkityyppejä, joihin päälleliimatut shokkiefektit (Koulutettu! Tupakoija! Kuuluisuus!) karisevat pinnalta äkkiä, kun esiin raaputetaan se, mikä tekee naisesta todellisen äidin:”[J]uhannuksena äiti olisi leiponut mansikkakakun. Äiti ei olisi koskaan sekaantunut asioihin, mutta siellä se olisi ollut niin kuin aina oli ollut, taustalla, odottamassa, kädet valmiina ottamassa vastaan.”

 

Jos äijä-Pasanen tarjoileekin rasittavia yleistyksiään naisista ja miehistä, leikkipuistoissa notkuva miesparka joutuu myös todistamaan valitettavan todelliselta kuulostavaa naisten julmaa puhetta miehistä: ”Jos haluan lenkille, ensin pitää panna lapset nukkumaan, koska mies ei löydä vaippoja, yöpukuja, iltapalaa, tutteja, maitopulloja eikä satukirjoja. Oikeasti, tajuuko kukaan siinä firmassa, mikä ääliö se oikeasti on?”

Yösyötössä on tunnistettavissa kahden nykyilmiön oireita: sukupuolierojen uutta juhlintaa ja naisten itsensä ruokkimaa naisvihaa. Nämä ovat tietenkin vastareaktioita sukupuolineutraalille kasvatusvillitykselle ja feminismille. Ekoäiti Pihlan kohtelussa tulee ilmi myös se, kuinka vaikea erilaista äitiyttä on suorittaa. Naisten yhteisö sulkee ulkopuolelleen sen, joka ei toimi niin kuin sen muut äidit.

Huumorin höysteestä erottuu vakaviakin teemoja: äitiyden kriisi, yksinhuoltajan rankka arki ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat aiheita, joihin edelleen liittyy tabuja.

Yösyöttö on huumorissaan viihdyttävä lukukokemus, mutta ei välttämättä yksiulotteisten henkilöhahmojensa vuoksi kovinkaan koskettava. Kirjaa voi suositella erityisen lämpimästi niille, joiden mielestä kotiäitiys ei ole työtä.

 

 

Heidi Heinonen