Édouard Louis: Väkivallan historia. Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2020
Julkaistu Kalevassa 28.9.2020
Autofiktio vastaan viranomaisraportti
Édouard Louis näyttää toisessa suomennetussa romaanissaan, miten trauma muuttuu itselle vieraiksi tarinoiksi
Autofiktio tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää kaunokirjallisia keinoja, jotta oman elämän totuus välittyisi. Vähemmän kiinnostava käyttötapa on valjastaa sepite omaa nokkeluutta korostavaksi filtteriksi.
Onneksi Ranskan kirjallisuuden nuori yllättäjä, Édouard Louis (s. 1992), yhdistää fiktiota ja omaelämäkerrallisuutta tavalla, jossa totuuspohjan arvuuttelua tärkeämmäksi nousee se, mitä tarina, muisti ja häpeä totuudelle tekevät.
Louisin lapsuudesta kertovassa esikoisromaanissaan Ei enää Eddy (2014, suom. 2019) tosipohjaisuudella oli suurempi merkitys – muun muassa siksi, että ensimmäinen kustantaja hylkäsi käsikirjoituksen sillä perusteella, ettei sen kuvaamaa köyhyyttä olisi enää nyky-Ranskassa.
Väkivallan historia (2016, suom. 2020) kuvaa sekin järkyttävää kokemusta, raiskausta, mutta tunnistettavana ilmiönä vapauttaa kirjan todistustaakasta. Näin Louis voi keskittyä hahmottamaan prosessia, jossa oma trauma muuttuu toisten tarinoiden kautta vieraaksi itselle.
Jouluaattona Édouard tapaa kadulla kiinnostavan miehen, jonka päätyy kutsumaan kotiinsa. Arvaamaton Reda on kaikkea muuta kuin on antanut ymmärtää. Romanttinen yö päättyy raiskaukseen.
Valtaosan tapahtumista kertoo Édouardin sisko, joka kuvailee veljensä kertomasta muodostamaa tarinaa miehelleen. Édouard kuulee siskonsa kertomuksen viereisestä huoneesta ja oikoo sitä ajatuksissaan.
Kommentoinnit erottuvat siskon kertomasta paitsi kursiivin myös kirjakielisen ilmaisunsa vuoksi. Näin typografian vaihtelu on merkki myös luokkaerosta. Erosta, jonka Louis teki kotiseutuunsa koulutuksen avulla jo esikoisromaanissaan. Siskon puhekieli konnotoi junttiutta: maaseudulla rehottavaa rasismia, näköalattomuutta ja homofobiaa.
Siskon kertomuksen kautta välittyy, kuinka jokainen, myös kuvaillessaan toisten kokemuksia, suodattaa kuulemansa oman maailmankuvansa läpi, antaa omien tuntemusten värittää tarinaa.
Myös poliisi ujuttaa kertomukseen Édouardille vastenmielisiä rasistisia tulkintoja. Poliisille määrite ”pohjoisafrikkalainen” riittää laukaisemaan mallitarinan, joka kantaa rasistisia arvoasetelmia.
Édouard tunnistaa tavan, jolla ”minää” kommentoiva ”sinä” on läsnä myös omissa ajatuksissa ja kokemuksissa: ”Osaan erottaa aidoimmat ajatukseni niistä, joilla vain miellytän ja imartelen itseäni.”
Pelko ei kytkeydy jälkimmäisiin: päällekarkaajan näköiset miehet alkavat herättää Édouardissa erilaisia (rasistisia) reaktioita kuin miehet, joilla samoja piirteitä ei ole.
Hän tietää kokeneensa hirveitä, mutta pelkää, ettei käyttäydy viranomaisten edessä kuten raiskauksen uhrin tulisi: hän ei itke. Mutta ruumiskin riittää todisteeksi, mustelmat vahvistavat tarinan.
Ymmärretyksi tuleminen haluamalla tavalla vaatii johdonmukaista käytöstä ja (pohjimmiltaan fiktiivistä) tarinaa. Tämän oivaltaminen saattaa pelastaa Édouardin hengen; se on tapa vaikuttaa Redan käyttämän väkivallan määrään. Kipu ja pelko ovat todellisia mutta niistä rakennettu esitys laskelmoitu.
Rakentaessaan tilanteeseen sopivaa reaktiota Édouard tuntee nenässään persikkapesuaineen tuoksun ja ajattelee: ”Tältä tuoksuvaa persikkaa ei ole olemassakaan, ei tämä ole persikantuoksua vaan pelkkä kuvitelma persikantuoksusta.”
Heidi Heinonen