Heidi Heinonen


Tommi Liimatta: Autarktis. Like 2017

Julkaistu Kalevassa 27.11.2017

 

 

Tuppisuiset selviytyjät

 

Tommi Liimatan Autarktiksessa umpimielisyys on omavaraisuutta

 

 

Tommi Liimatan Autarktis on yhdistelmä autarkiaa ja arktista, omavarainen pohjoinen. Tämä tilaa säästelevä tapa ilmaista monia merkityksiä näkyy teoksen nimen lisäksi kaikkialla kerronnassa.

Liimattaa Kari Hotakaiseen yhdistää samanhenkinen tragikoominen metaforisuus, jossa on ainesta niin aforismeihin kuin paradokseihin.

 

Autarktiksessa kolme peräkkäisen polven miestä tekevät tiliä elämästään lähinnä arktisen alueen eteläpuolelle jäävissä pitäjissä, kuten Kemissä, Tervolassa ja Rovaniemellä. Muuallekin kurotetaan, jopa Etelä-Suomeen ja Ruotsiin.

Sukupolvensa ääniksi asettuvat sodan nähnyt Kaataja, 50-luvulla syntynyt työteliäs Ruottikuume ja tämän ajan työtön kolmekymppinen, Puhuva tikkataulu.

Maskuliiniseen ilmaisuun ei teoksessa juuri aika pysty. Ruotsista kuumeilevan selonteko ”kolmevarttista votkapulloa” seuranneesta ”juopumuspidätyksestä” sopisi oikeastaan kenen tahansa kertojan suuhun.

Siksi varsin räikeänä kontrastina näyttäytyy kertomuksen parin sivun mittainen nainen, joka ärsyttävän erottuvasti rääkäisee minän sijaan ”mää” ja yhtä päällekäyvästi jyrää näkemyksellään niin miehet kuin miljöönkin. Vaikka Liimatta yhdistää onnistuneesti monenmoista muotoa särkevää soraääntä, kuten runoa ja suoraa puhuttelua, on Kemin määkijä turha ja keinotekoinen.

Lajitovereistaan poiketen Autarktis ei puhu hoon päälle, vaan yleiskielistä ilmaisua värittää vain muutama sekaan ujutettu murresana.

 

Omavaraisuus on jääräpäistä umpimielisyyttä, jota ei kanssakulkijan impulssin innoittama nyrkki tai puukko juuri hetkauta.

Kotimaisen tragedian ainekset – syrjäytyminen, perheväkivalta ja itsemurhat – näyttäytyvät jokapäiväisinä kuin arjen pikkuaskareet. Turpaansaantikin voi olla tilaisuus tienata: yksi sankareista nettoaa kivusta ja särystä muutaman kympin.

Pohjoiseen mieheen osaavan ulottuvuuden tuo Ruottikuume, joka asianmukaista sanastoa käyttäen kertoo kokemuksistaan armeijassa, tehdastyöläisenä ja sillanrakentajana. Sen sijaan edeltävän ja seuraavan sukupolven tyyppiesimerkit näyttäytyvät ”leimattoman tukin” tavoin pääväylältä eksyneinä ajelehtijoina.

 

Pohjoisen pojan luonnon heilahtelu äärimmäisyydestä toiseen, kaikenkestävästä pokerinaamasta itsesääliä tihkuvaan kännimökeltäjään peilautuu vuodenaikojen vastakohtiin, päivän mittaiseen yöhön ja yön peittoavaan päivään, mustavalkoiseen maisemaan ja hulluksi tekevään valoon.

Autarktiksen sankari on selviytyjä, jonka urotekona on löytää takaisin perille, kun on itse ensin tahallaan eksynyt, tai raahautua avun ääreen, kun naapuri ampuu suutuspäissään selkään. Mukana on aimo annos lappilaiseksi ja maskuliiniseksi mielletyn mentaliteetin kiillotusta.

Mitä karummat olot, sitä suuremman sankarin selviytyminen synnyttää. Jos omat vastoinkäymiset puuttuvat, itseä on hyvä karaista keittämällä pahat kahvit tai muuten harhauttamalla omaa halua:

Olin kateellinen niistä perheistä joissa meni kurjasti. Niistä lapsista tuli selviytyjiä. Tai no, niitä toisia. Yhden kerran videovuokraamossa lapioin pussiin pelkkiä paskoja karkkeja tietääkseni jotain kärsimyksestä.”

 

Kuten Hotakaisella, myös Liimatalla tunteet ovat kiihkeydessään toteamuksen tasoa. Autarktiksessa ihmiset koskettavat toisiaan sattumanvaraisesti kuin sumaan juuttuneet uittotukit, jotka irtaantuvat heti kun pääsevät eteenpäin.

Todella raskaaksi tällainen ankeuden estetiikka kävisi ilman Liimatan aforistista lausetta ja ovelaa huumoria, jotka tuovat kerrontaan muitakin kierteitä kuin tylyä tukkijätkäromantiikkaa.

 

 

Heidi Heinonen