Helena Sinervo: Armonranta. WSOY 2016
Julkaistu Kalevassa 1.8.2016
Fiktion totuus Sinervon suvusta
Armonranta pohtii halun ja anteeksiannon merkitystä elämässä
Finlandia-palkitun Helena Sinervon Armonranta alkaa kuin Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia (2008): tytär ryhtyy käymään läpi isänsä muistelmia. Sinervon teoksessa ne on säilötty nahkasalkkuun muun muassa isän nauhoittamana puheena ja perheensä hylänneen isänisän sotamuistiinpanoina.
93-vuotias Raffe Sinervo on kuolemassa keuhkosyöpään ja haluaa tehdä sovinnon menneisyytensä ja tyttärensä, Helenan, kanssa. Pitkälle sukupolvien tulevaisuuteen varjonsa langettaneet valinnat vaivaavat vielä kuolinvuotteellakin.
Teoksen loppusanoissa selvennetään, että kirjailija Helena Sinervon romaani kirjailija Helena Sinervosta on fiktiota, jossa ”tekijän valintoja ovat ohjanneet esteettiset ja temaattiset päämäärät, joiden tarkoitus on tuoda esiin 'fiktion totuus', näyttää ja kirkastaa inhimillisen eksistenssin olennaisia puolia kaikessa rikkaudessaan.”
Siinä mielessä teos täyttää tavoitteensa, että se onnistuu osoittamaan niitä itsestä ja toisista kerrottujen tarinoiden kohtia, joissa kerrottu alkaa lipsua liioittelusta aineksensa ammentaviksi legendoiksi. Sukutarina syntyy paitsi ”totuudesta” myös sekaan vatkatuista huhuista ja kuvitelmista.
Paljon on myös minuuden ja toiseuden vastavuoroisen aaltoilun pohdintaa. Toiseus on tahra ehjäksi kuvitellussa minuudessa. Kuolema näyttäytyy niiden toisiinsa sulautumisena – paluuna symbioottiseen minättömyyteen.
Omaelämäkerralliseksi fiktioksi määritelty romaani suuntaa yhä kaunokirjallisempaan, kun kertojan paikan ottaa Helenan puoliso Heta. Toisen pään sisältä kun ei ainakaan voi kuin fiktiota kirjoittaa. Mielenkiintoista on, miten kertojaidentiteettiä rakennetaan sana- ja aihevalinnoilla sekä murteella.
Omien tekojen oikeutus käy tarinan kautta. Teos sisältää paljon pohdintaa halusta, joka näyttäytyy järkevääkin ihmistä viheliäisesti riepottelevana vimmana.
”Näiden järkevien tekojen taustalla vaikutti kaiken aikaa jokin irrationaalinen, vietinomainen ja vaarallinen, jokin joka saattoi johtaa salasuhteeseen tai eroon, onnettomuuteen, tappoon, murhaan tai jopa sotaan, jokin lepattava ja äkkiä paisuva varjo, jota ei oteta kirjanpidossa lukuun.”
Armonranta viittaa anteeksiantoon, joka on hyväksi paitsi pyytäjälle myös antajalle:
”Se oli kaunein anteeksipyyntö, jonka koskaan olen kuullut. Täynnä katumusta, oman vajavaisuuden ja keskeneräisyyden tunnustamista. Mikä muu kuin armo olisi voinut vastata kuolevalle, joka katui ja suri pian päättyvän elämänsä rakkaudettomuutta?”
Raffen ja Raffen isän identiteettiä moukaroinut sota ja muistelun dialogit tuovat mieleen viime vuoden Finlandia-ehdokkaan Pertti Lassilan teoksen, Armain aika.
Armonranta pikemminkin pohtii kuin näyttää inhimillisen olemassaolon kauneimpia ja kauheimpia puolia. Vaihtelevien näkökulmien ja keskustelujen synnyttämästä dialogista puuttuvat kerrotun konfliktit ja kontrastit – moniääninen melske ja soraäänien sorina – joiden totuutta fiktio parhaimmillaan välittää.
Heidi Heinonen