Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta. Otava 2018
Julkaistu Kalevassa 17.9.2018
Kohtauksia eräästä ylellisestä erosta
Riikka Pulkkisen romaanissa lasten planeetta on aikuisten pakopaikka
Mihin hyvät liitot kaatuvat? Riikka Pulkkisen Lasten planeetta luotaa miehen ja naisen välisen parisuhteen mahdottomuutta. Niin teki aikoinaan myös Ingmar Bergman teoksellaan Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973).
Bergmanin eron kuvauksessa silmiinpistävää on lasten reaktioiden sivuuttaminen täysin. Lasten planeetassa tialnne on päinvastoin: kaikki tapahtuu lapsen ehdoilla.
Frederika ja Henrik ovat päättäneet erota. Eropäätös tehdään keskellä jouluidylliä ja seesteisyydessään onkin kuin osa sitä. Pari eroaa korostuneen sivistyneesti: päätökset perustellaan saatavilla olevilla faktoilla ja riitely ajoitetaan kuin myöhäisillan elokuva hetkeen, jolloin lapsi on jo nukkumassa.
Toki myös loukataan. Henrik kutsuu Frederikaa ”sepittelijäksi”, joka ”käsikirjoittaa tilanteita ja kertoo mielessään ihmisiä niiden oman olemuksen päälle”. Frederika syyttää Henrikiä poissolosta, feminismin vaalimisesta vain silloin kun se hänelle sopii.
Tarinan rakkaudesta voi muodostaa vasta jälkikäteen, Frederika oivaltaa ja myöntää senkin, ettei toista voi kohdata kuin henkilöhahmoa.
Teoksessa rinnastetaan rakkaus, psykoosi ja kirjallisuus. Kun Frederikan sisko, Julia, eksyy psykoosin syövereihin, hän elää kuin osana fiktiota: kaikki merkitsee jotain ja jokainen asia liittyy toisiinsa.
Joissain kohdin ”Pelon historiaksi” nimetyt Julia-jaksot muistuttavat, tarkoituksella tai ei, lähinnä opetusvideoita. On kuin Julian sekava ”kela” pysäytettäisiin ja asiantuntija astuisi kuvaruutuun selittämään juuri näkemäämme:
”Psykoosin tietyssä vaiheessa, sirpaloitumisen jo alettua, henkilö kykenee vielä puhumaan. Hän on aika ajoin normaali, aivan tavallinen itsensä. - - Jopa lääkärit voivat erehtyä [tilanteen tulkinnassa], eivätkä pelkästään yleislääkärit, vaan psykiatrit, niin kuin Frederika ja Matleena kohta tulevat huomaamaan.”
Pulkkisen esikoisteoksesta, Rajasta (2006), tutut teemat vastuusta ja rajoista sitovat Julian kertomuksen samaan pakettiin Frederikan ja Henrikin erotarinan kanssa.
Fokuksessa on minuuden rajojen pitämisen vaikeus. Psykoosissa Julia tuntee sirottuvansa kaikkialle maailmaan, kun taas Frederika kokee raskaana ollessaan kuin maailma olisi muuttanut häneen.
Aika ajoin Frederika kaipaa ”lasten planeetalle”, pakoon rajoja, jotka aikuisten on pidettävä, jotta lapset voisivat kasvaa tunnistamaan omansa.
Julia löytää hetkellisen lasten planeettansa psykoosista, Frederika vapaaillasta kollegoidensa kanssa.
Silti on eri asia piipahtaa lasten planeetalla kuin tulla pysyvästi sysätyksi sinne. Jonkinlaista ironista kulmaa olisi toivonut siihen, miten raivostuttavan sokea Frederika on koulutettuna ja hyvin toimeentulevana etuoikeutetulle asemalleen.
Frederika on hyvä äiti, joka kasvattaa lastaan tutkimusten suositusten mukaan. Toisaalta Frederikan miessuhteet epäonnistuvat osittain juuri siksi, että oma isä on niin ylittämätön.
Vähäisimpäänkin lapsensa kysymykseen Frederika etsii vastauksen googlen ”verraten luotettavasta lähteestä”. Samanlaista tiedeorientoitunutta googlausta olisi Frederikalta toivonut myös tilanteessa, jossa hän kertoo lapselleen vähäosaisuuden syistä:
”Näillä kulmilla joudun selittämään lapselleni joka päivä, miksi joillakin ihmisillä ei mene hyvin. Heillä ei ehkä koskaan ole ollut rajoja, kuulen sanovani, he eivät ole oppineet sääntöjä, koska kukaan ei ole heille niitä tarpeeksi uutterasti opettanut, eivätkä he nyttemmin jaksa käydä koulussa tai töissä, ja siksi he joutuvat tulemaan Vaasanaukiolle, tai jos suorasanaisia ollaan, Piritorille.”
Heidi Heinonen