Heidi Heinonen


Julkaistu Kalevassa ja Lapin Kansassa 2.12.2019

Leïla Slimani: Adèle. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2019.

 

 

Leïla Slimanin romaanit luotaavat naisen pimeää puolta roolin takana

 

Naisen pakkomielteisestä seksuaalisuudesta on meillä kotimaassa ammennettu muun muassa Laura Lindstedtin viime keväänä ilmestyneeseen romaaniin Ystäväni Natalia. Joku valkokankaan Levottomistakin taisi painia saman obsession äärellä.

Ranskalais-marokkolaisen kirjailija ja toimittaja Leïla Slimanin vuonna 2014 ilmestynyt esikoisromaani Adèle luotaa myös seksiriippuvuutta naisen näkökulmasta. Teos on nyt saanut suomennoksensa.

Slimanin vuonna 2016 julkaistu toinen romaani, Kehtolaulu, ilmestyi suomeksi viime vuonna.

 

Slimanin romaaneja yhdistää porvarillisen idyllin kätkemä pimeä puoli. Kehtolaulussa herttainen lastenhoitaja päätyy tappamaan perheen lapset; Adèlessa arvostetun lääkärin vaimo iskee panoseuraa porttikongista.

Molemmissa keskiössä on kysymys, mitä ihminen on roolinsa takana. Vaimo ja lastenhoitaja ovat perinteisesti rooleja, joille sallitaan kovin vähän. Slimanin teoksissa nämä naiset murtavat muottinsa hirvittävin seurauksin.

 

Ei ole sattumaa, että Adèle tarttuu nuorena juuri Milan Kunderan Olemisen sietämättömään keveyteen (1985). Siinä elämän ainutkertaisuus asettaa Tomášille dilemman: säilyttääkö vapautensa vai sitoutuako rakastamaansa naiseen?

Tomáš himoitsee naisissa sitä, mitä ei kykene kuvittelemaan. Hän haluaa valloittaa sen, mikä erottaa kulloisenkin naisen toisista naisista, ja löytää sen yhä uudelleen, aina uuden naisen kanssa.

Adèle etsii samaa, mutta sillä erotuksella, että hän haluaa olla halun kohde. Hän haluaa miesten löytävän itsestään sen yksilöllisyyden, mitä Tomáš naisista kerta toisensa jälkeen etsii. Hän haluaa olla Kunderan Tereza – nainen, jota Tomáš dominoi.

Adèle kokee, ettei tule nähdyksi itsenään ja hänelle langetettu rooli on pitkästyttävä, ”pelkkä pinta vailla syvyyttä saati nurjaa puolta”.

 

Adèlen aviomies, Richard, kuvataan tukahduttavan värittömäksi ja kunnolliseksi. Hän tuntuu näkevän vaimonsa ainutlaatuisuuden ja rakastavan aidosti tätä – jopa Adèlen kiinnijäämisen jälkeenkin – mutta ei kykene tyydyttämään puolisoaan seksuaalisesti.

Köyhemmistä oloista ponnistava Adèle on taloudellisesti täydellisen riippuvainen miehestään: hän esimerkiksi saa toimittajan työnsä Richardin verkostojen kautta.

 

Siinä, missä Olemisen sietämättömän keveyden Tomášta kuvataan naistenmieheksi, Adèlen halua luonnehditaan esimerkiksi takakansitekstissä pakkomielteiseksi. Kyse on vaarallisesta addiktiosta, joka kirjassa lopulta johtaa yhä hurjempiin akteihin.

Tässä erossa sinänsä ei ole mitään uutta. Hyllyt ovat pullollaan kirjoja ja elokuvia, joissa se, mikä miehelle on ollut lähinnä eroottinen tottumus, on naiselle ollut kohtalokas tie – bordelliin tai ruumishuoneelle.

 

Se yllättää, että Slimani kirjoittaa 2010-luvun päähenkilölleen edelleen samansuuntaisen kohtalon.

Kiduttuaan aikansa Richardin langenneen vaimon uudelleenkoulutusohjelmassa Adèle karkaa omille teilleen ja päätyy keikuttamaan takapuoltaan vaarallisten miesten katseiden alle:

Hän ei kuule rietasta naureskelua. Hän ei näe katseita, joita miehet luovat toisiinsa, kun he ojentelevat häntä eteenpäin toisilleen, likistelevät häntä, irvailevat hänelle.”

 

Loppu asettaa kuitenkin kaikista kiinnostavimman kysymyksen: kuinka pakkomielteistä Richardin rakkaus oikeastaan on?

Tämä ei lopu ikinä, Adèle. Ei ikinä. Rakkaus ei ole muuta kuin kärsivällisyyttä. Vimmaista hurskasta tyrannin kärsivällisyyttä. Tolkuttoman optimistista kärsivällisyyttä. Tämä ei ole meiltä vielä ohi.”

 

 

Heidi Heinonen