Heidi Heinonen


Anja Snellman: Parvekejumalat. Otava 2010

Julkaistu Kalevassa 10.6.2010

 

 

Epätilojen valtiattaret

 
 

Kuten monessa aikaisemmassa teoksessaan, myös Parvekejumalissa Anja Snellman kuvaa naisen ja erityisesti tytön asemaa miesvaltaisessa kulttuurissa. Aihe on yhtä ajankohtainen kuin oli Snellmanin edellisessä romaanissa Lemmikkikaupan tytöissä (2007), jossa tyttöjä kahlitsi seksibisnes. Parvekejumalissa siipileikkurina toimii islam.

 

Teos on kertomus kahden tytön, yläasteikäisen Anisin ja yliopisto-opiskelija Alla-Zahran pyrkimyksistä ottaa haltuun oma identiteetti niiltä, jotka sitä ovat tottuneet määrittelemään.

Anis on Suomeen pakolaisena muuttaneen somaliperheen tytär, joka on kuin kuka tahansa teini eli uhmakas ja elämänjanoinen, ja siksi syvästi uskonnollisen isänsä mielestä suureksi häpeäksi koko islamilaiselle yhteisölle.

Alla-Zahra on suomalaisen kirjailijaäidin islamilaiseksi kääntynyt tytär, jolle piiloutuminen katseilta burkhan alle on helpotus.

Länsimainen vapaus, kääntöpuolenaan lohduttomuus ja tarkoituksettomuus, on saanut Alla-Zahran kadottamaan rajansa, joita hän ensin piirtää satuttamalla itseään ja myöhemmin etsii islamilaisuudesta. Hänelle islamilaisuus merkitsee paluuta selkeiden sukupuoliroolien maailmaan, pakoon omia rajoja kyseenalaistavaa nykykulttuuria.

Sattumalta tyttöjen elämät risteävät, arvattavasti hyvin kohtalokkain seurauksin.

 

Erilaisten taustojensa vuoksi tytöillä on erilaiset tarpeet. Anis haluaa kokea ja tietää lisää, Alla-Zahra voimaa hyväksyä vaikeat kokemukset.

Ihanteet ovat syvällä ideologioiden perustoissa. Länsimaalaisuus on ikuista optimismia ja uskoa kehitykseen. Islam sen sijaan antaa luvan hellittää ja heittäytyä, mitä Anis ivaa näin: ”Jos Alla H. haluaa että Alpit sulavat, Afrikasta tulee iso hiekkalaatikko ja persianoravia ei kohta enää ole, sitten käy niin.”

Kuitenkin merkittävämpi kuin kulttuurien välinen ero teoksessa on sukupolvien yhteentörmäys. Molemmat tytöt kapinoivat vanhempiaan vastaan: Anis uhmaamalla tiukkoja sääntöjä, Alla-Zahra luomalla rajoja sinne missä niitä ei ole koskaan ollut.

Teoksen nimestä voi löytää monimerkityksisiä viittauksia tähän teemaan. Ensimmäinen mieleen tuleva tulkinta on, että nimi viittaa tyttöjä yläpuolelta valvoviin auktoriteetteihin.

Toisen tulkinnan mukaan, jota vahvistaa teoksessa parvekkeen kuvaaminen roskasäiliöiden kaltaisena epätilana, parvekejumalat voisivat viitata epätilojen valtiaisiin, uuden sukupolven voimaan, joka marginaalista haastaa vallan ytimen.

Tätä tulkintaa tukee myös alun omistuskirjoitus ”maille, joita ei ole merkitty karttoihin”. Anis viihtyy parvekkeella. Se, kuten hänen tytön sielunsakin, on kartoittamaton alue, jota mikään ideologia ei ole (vielä) ottanut haltuun.

Snellman näkee juuri tyttöydessä sen potentian, jolla kartat voisi laittaa uuteen uskoon. Toisaalta niin Lemmikkikaupan tytöissä kuin Parvekejumalissakin on traaginen loppu. Tytöt nujerretaan: kartoittamattomiin maihin piirretään rajat, pystytetään lippu ja sanellaan säännöt.

 

Parvekejumalien suurin ansio on siinä, että se on kirjoitettu niin suurella sydämellä tytöille. Itse asiassa Anisin osuudet voisivat hyvin olla pätkiä pelkästään nuorille suunnatusta romaanista, niin aseistariisuvan naivisti – milloin Peppi Pitkätossu, milloin Anne Frank Muhammedia haastaen – teksti niissä puhuu, täysin vailla tälle ajalle tyypillistä ironiaa.

Vaikka Anisin ja Alla-Zahran näkökulmat ristivalottavatkin kiitettävästi toisiaan, uhkaa teos loppua kohden muuttua islamilaisuutta kauhistelevaksi yksiäänisyydeksi. Islamilaisen kulttuurin, johon sisälle pääseminen on länsimaalaiselle vähintäänkin vaikeaa, kuvaaminen ikään kuin sisältä käsin on riskialtis ratkaisu. Vaarana on, että tulee vain ruokkineeksi entisiä ennakkoluuloja tai luoneeksi uuden, yhtä karrikoivan kuvan.

Niinpä myös vastaanotolla on merkitystä. Lisääntyykö epäluulo vai kasvaako ymmärrys, on paljon kiinni siitä, millainen yleisö teoksella tulee olemaan.

Tätä taustaa vasten teoksen muslimiyhteisön lasten nimeäminen maustehyllyn mukaan (Anis, Kaneli, Manteli, Kumina jne.) tuntuu sopimattomalta, jopa koomiselta ratkaisulta.

 

 

Heidi Heinonen