Heidi Heinonen


Essi Kummu: Hyvästi pojat. Tammi 2017

Julkaistu Kalevassa 5.6.2017

 

 

Riisuutua, avautua ja antautua

 

Essi Kummun Hyvästi pojissa aistillisuuden kautta etsitään yhteyttä toiseen.

 

 

Napapiirin tietämiltä Kravun kääntöpiirille on matkaa tuhansia kilometrejä. Naisen eroottisen kokemuksen etäisyyttä miehen vastaavaan on vaikeampi mitata. Suuria eroja lienee yksilöidenkin välillä.

Oulun korkeudella naiskirjailijat ovat tänä keväänä innostuneet kirjoittamaan seksuaalisuudesta sellaisella siekailemattomuudella, jota on aikaisemmin totuttu ottamaan vastaan lähinnä mieskirjailijoilta.

 

Ensin Katariina Vuoreksi paljastunut Kia Walli julkaisi päähenkilön seksisuhteita kartoittavan Avokadopastaa. Nyt Essi Kummulta on ilmestynyt Hyvästi pojat, jossa niin ikään kuvataan ruumiillisuutta arastelematta.

Kia Wallin teosta en ole lukenut, mutta Kummulla seksuaalisuuden kuvaukseen yhdistyy havaintoja myös rakastajien ainutlaatuisuudesta. Siinä on läsnä toisen haavoittuvuudesta tietoista lämpöä ja huumoria.

 

Teoksen juoni on lyhykäisyydessään pitkäksi venähtävät jäähyväiset, joka elämänvaiheena merkitsee kirjailijapäähenkilölle umpikujaan ajautuneiden miessuhteiden läpikäyntiä. Pojille toivotetaan hyvästit, koska rakkauden päätepysäkiksi on valikoitunut nainen.

Asetelmaan tuo pulmia paitsi teini-ikäistyvien tyttärien ehdottomuus, myös kirjailijan uskonnollinen vakaumus. Riisuutumisen, paljastamisen ja uskonnollisuuden teemojen kautta pohditaan yhteyttä toiseen.

 

Tarina yhdistää muodikkaasti faktaa ja fiktiota. Mukana on esimerkiksi vuonna 2014 Oulun kaupunginteatterissa esitetty Riisuttuna-näytelmä, jonka työryhmän jäsen Kummu oikeastikin oli.

Kulttuurihenkilön nimen vastaavuus todellisuuden kanssa on suoraan verrannollinen siihen, kuinka miellyttäväksi hahmo kuvataan. Tätä taustaa vasten ei voi olla varma, onko Monika Fagerholmin muuttuminen muutaman sivun jälkeen Monika Fagerlundiksi virhe vai tahallinen leikki.

 

Hyvästi pojissa on paljon kirjailijuuden pohdintaa ja kuvausta. Osuvasti päähenkilö vertaa murrosikäisen ailahtelua taiteilijan todellisuuteen:

[H]änen tunne-elämänsä mittakaava ei ollut normaali, siitä puuttui perspektiivi, se oli täysin suhteeton eli hän mitä todennäköisimmin päätyisi taiteilijaksi, mikä taas tarkoitti sitä että kaikki minun tekoni tulisivat elämään ikuisuuden, tai jos eivät ihan niin pitkään, niin ainakin syksystä jouluun.”

 

Suurinta epäonnistumista ihmissuhteissaan päähenkilö tunteekin tyttärensä teini-iän edessä, kun yhteys omaan lapseen tuntuu korjaamattomasti katkenneen.

Kokonaisuutta haittaavien nirhamien ja hienoisina eleinä paljastuvien sielun säröjen aistillisena kuvaajana Kummu tuo mieleen Riikka Pulkkisen. Molemmilla tuntuu olevan silmää niille yksityiskohdille, jotka toisessa tai tietyssä hetkessä ilmaisevat olennaisen:

Pystyin aistimaan hänestä hilpeyttä, se sai hänen heinäsirkkamaisen uutistenlukijakehonsa hyppelehtimään. Hän oli kaikesta huolimatta hyvin tunteellinen, ja aina silloin tällöin se purskahteli ulos hänen raadollisen asiallisesta kuorestaan. Yhä hänen puheensa kuulosti merisäältä.”

 

Markkinoinnissa knausgårdilaiseen rehellisyyteen yhdistetty Hyvästi pojat ei mielestäni esikuvansa arjen yläsäveliä tavoita, mutta rohkeasti riisuu naisen seksuaalisuuteen liitettyjä häveliäisyyden huntuja. Melkein kuin yksi äijäkirjallisuuden ”kaadoista” vihdoin avautuisi eikä vain antautuisi.

 

 

Heidi Heinonen