Natsisotilaan ja rovaniemeläisen kanttiinin myyjättären poika, perhostutkija Max Halma, löytää kuolleen äitinsä jäämistöstä perhosen, jota ei tunnista. Myös muistikuvat äidistä, Silvia Halmasta, ovat hataria, vaikeita lajitella:

”Joskus tuntuu, etten muistanut edes, millaiset kasvot äidillä oli. - - Me istuimme samassa huoneessa ja radio soi. Kyllästyttyään hän ajoi minut vintille tai ulos tai sitten aikaisin vuoteeseen, jos oli talvi ja illat pimeitä. Mutta eihän siinä voinut olla kaikki, vai voiko?”

 

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kertomus yrityksestä tallentaa ainutkertaista ja ohikiitävää sekä siitä, miten helposti korvaamattomat hetket vilahtavat varoittamatta ohi.

Konkreettisimmillaan teoksen keskeinen teema tiivistyy perhosissa, joita Max pyydystää, säilöö ja tutkii, mutta uppoutuessaan intohimoonsa sulkee itsensä ihmiseltä, joka on fyysisesti aivan vieressä – omalta äidiltään.

 

Kerronta asettuu kahdelle aikatasolle. 1940-luku kertoo sota-ajan Lappiin sijoittuvan Silvian ja Erik Stanislauksen rakkaustarinan. 1980-luvulla eletään Silvian kuolemanjälkeistä aikaa, jolloin Max yrittää selvittää Luftwaffessa palvelleen kadonneen isänsä kohtaloa.

Tutkimusretki johdattaa Hampurissa huippupianistina työskentelevän Erikin veljen, Viktor Stanislauksen puheille.

Viktoria ja Maxia yhdistää samankaltainen intohimo hetken tavoittamiseen. Maxin tapa tuo mieleen Henni Kitin esikoisromaanin Elävän näköiset (2014), jossa myös kuolleesta – täytetystä eläimestä – etsittiin elämän tiivistävää kuvaa.

Viktor vangitsee hetken musiikkiin. Teoksen vaikuttavin kohta kuvaakin hänen konserttiaan. Maxissa vellovat ajatukset ja tunteet heijastuvat vuoroin sopusointuisesti, vuoroin ristiriitaisesti soiviin sävelkulkuihin.

 

Viktorin ja Maxin lisäksi myös Erikin toimintakyky on kytkettynä herkkyyteen, jonka hyödyntäminen on hienovireistä tasapainottelua hermoheikkouden ja onnistumisen välillä.

Taustalta paljastuva kolmiodraama muistuttaa Sofi Oksasen Puhdistuksen (2008) sisaruuteen ja mustasukkaisuuteen kytkeytyvää petosta.

 

Kun Max saa tiedon Viktorin kuolemasta, perhonen näyttäytyy hänelle pelkkänä raatona. Kuollut voi olla fyysisesti paikalla, mutta ainutkertaisissa hetkissä paljastuvaa henkeä on enää mahdotonta tavoittaa.

Romaanissa fiktiivisen kerronnan lomaan on sijoitettu valokuvia, joiden todellista alkuperää ei paljasteta. Ratkaisu on mielenkiintoinen, koska valokuvilla on aina suhde todellisuuteen.

Valokuvat näyttävät jotain, mikä ei voi enää koskaan sellaisenaan toistua – vangitsevat siis ohikiitävän hetken.

 

Alussa lukujen nimeäminen sinfonioiksi maistuu mahtipontiselta, vaikka käänteet heti alusta alkaen dramaattisia ovatkin. Toisaalta Viktorin sävellykset määritellään koko kertomuksen aloittavassa lehtitekstissä sinfonioiksi sanan vanhassa merkityksessä: niillä tarkoitetaan ”lyhyitä soitinkappaleita, joilla ei ole tiettyjä karakterisia tuntomerkkejä”.

 

Samaan tapaan kerronnan ”sinfoniat” ovat lyhyitä välähdyksiä henkilöidensä vaiheista. Jännitettä syntyy, kun Maxin perhostutkimusta ja vanhempiensa menneisyyttä koskevien päiväkirjamerkintöjen rinnalle nostetaan Erikin sotaa koskevat merkinnät.

Molemmat ovat korostetun raportoivia, mikä on ristiriidassa merkinnöistä välittyvien, psykosomaattisilta vaikuttavien ja työtä haittaavien fyysisten oireiden kanssa.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa onnistuu kertomaan tarinansa herkän ja ohikiitävän teemoja oivaltavasti muunnellen.

 

 

Heidi Heinonen