Heidi Heinonen


Édouard Louis: Ei enää Eddy. Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2019

Julkaistu Kalevassa 18.11.2019

 

 

 

Ranskalaispojan luokkaretki

 

Édouard Louis näyttää maailman, jossa rasismi ja homofobia kukoistavat

 

 

Ei enää Eddy on määritelty omaelämäkerralliseksi romaaniksi, mikä tarkoittaa sitä, että sen kertoma voi olla yhtä totta kuin olla olemattakin. Tähän trendikkääseen määritteeseen sitoutuvat kirjailijat lupaavat varmasti vain yhden asian: kirjoittaa itsestään.

 

Toisin kuin yleensä, tällä kertaa kerrotun suhteella totuuteen on jotain merkitystäkin. Varovasti uskaltaa olettaa, että sellainen myös löytyy: useissa lehtijutuissa (The Guardian, The New York Times) Édouard Louis kertoo taustastaan tavalla, joka on yhtäpitävä kirjan kertoman kanssa.

 

Louisin esikoisteos noudattaa siinä mielessä tyypillistä ”ryysyistä rikkauksiin” -kaavaa, että siinä pohjoisranskalaisesta junttikylästä ponnistava poika opiskelee itsensä ulos yhteisöstään.

Osattomuus tekee ihmisistä julmia: Kyläläisten sirkushuvit muodostuvat toisen epätoivon äärellä ilkkumisesta. Väkivalta on niin olennainen osa miehuutta, ettei sitä edes tunnisteta. Lasten vapaa-ajan vietteinä toimivat kaatokänni tai vaikkapa jalkapallon pelaaminen elävällä kanalla.

 

Romaani alkaa tylysti lauseella: ”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa.”

Eddy on marginaalin marginaalissa. Köyhänä yhteiskunnan pohjasakkaa, homoseksuaalina yhteisönsä – vaimonhakkaajien, alkoholistien ja koulupudokkaiden – silmissä hylkiö, joka tulee hakatuksi päivittäin:

[H]e kaiversivat sen minuun kuin polttomerkin, jollaisia kreikkalaiset painoivat hehkuvalla raudalla tai veitsellä yhteisölle vaarallisten, poikkeavien yksilöiden ihoon.”

 

Romaaninsa 22-vuotiaana julkaisseen Louisin oivallukset elämästä osuvat henkeäsalpaavina – kuin kiusaajiensa iskut Eddyn palleaan.

Se, miten hän havainnoi, kuinka nöyryytykseen on helpompi samaistua kuin fyysiseen kipuun. Ja kuinka köyhille nuoruus ei ole seikkailu vaan karvas kokemus huonommuudesta. Tai se, kuinka hän äitinsä kohdalla miettii, miten paljon ylpeys on oikeastaan häpeää.

Raa'immissa kohdissa lienee raotettu fiktion takaporttia. Eräänlaisena selityksenä varhaiseen vanhuuteensa Eddy toteaa:

Kasvoni näyttivät ryppyisiltä, koska hakkaaminen vanhensi minua. Olin vasta yksitoistavuotias mutta olin jo omaa äitiäni vanhempi.”

 

Kerronta välittää hyvin muistelun tunnelman, mistä tietenkin kiitos myös kääntäjälle, joka on hyvin tavoittanut alati poukkoilevan kerronnan tyylin.

Aikatasossa singahdellaan ja tekstissä rönsyillään muistojen logiikan mukaan. Lauseisiin kursiivilla sisäänkirjoitetut repliikit luovat tunnelman, jossa mieleen uponneet lausahdukset pulpahtelevat esiin sitä myöten, kun kertoja lajittelee tuskallisia muistojaan.

Kertoja myös kommentoi kertomaansa tavalla, mikä saa ymmärtämään, miten muistot ja tarina rusikoivat totuutta:

[Vankilassa] hän oli suunnitellut tulevia vapaudenpäiviä tohkeissaan kuin lapsi ja rakentanut huolellisesti ohjelman (minä yritän tässä vain kuvitella ja arvailla serkun senhetkistä mielentilaa).”

 

Monet anekdootit näyttäytyvät kammottavuudessaan lähes hullunkurisina. Huumorin kautta kuvattuihin henkilöihin siirtyy inhimillistä lämpöä. Varsinkin äidistä piirtyy kuva tarmokkaana suorasuuna, jonka mielleyhtymät myös huvittavat:

He kaatoivat lisää pastista ja kailottivat joka kerralla Otetaan vielä toisellekin jalalle mihin äiti vastasi Nyt on kyllä otettu enemmän kuin yhdelle tai kahdelle jalalle, teillä on kymmenen jalkaa niinku meritursailla.”

 

Viimeisessä kappaleessa kerronnan tyyli muuttuu lyyriseksi, kun Eddystä tulee Édouard, arvostetun lukion näytelmälinjan opiskelija.

Häpeissään Édouard heittää äitinsä ostaman, opiskelukavereissa ”hilpeyttä herättävän” pusakan roskiin ja valehtelee äidille, että hukkasi sen. Äiti itkee, mutta Eddy sentään on päässyt parempiin piireihin.

 

 

 

Huomionarvoista: The Guardianin kolumnissa (11.2.2017) Édouard Louis kertoo, kuinka kirjallisuus hylkii hänen vanhempiensa kaltaisia ihmisiä ja nämä ehkä siksi kirjallisuutta. Louis kertoo alkaneensa kirjoittaa, koska ei löytänyt lapsuutensa todellisuutta mistään kirjasta.

Muu tuotanto: Ei enää Eddyn jälkeen Louis on kirjoittanut myös kaksi muuta omaelämäkerrallista teosta, joista toinen käsittelee hänen joutumistaan raiskatuksi (History of Violence) ja toinen sitä, miten hänen isänsä menetti terveytensä tehdastyössä (Who Killed My Father).

 

 

 

Heidi Heinonen