Heidi Heinonen


Milja Sarkola: Pääomani

 

Milja Sarkola: Pääomani. Teos 2020

Julkaistu Kalevassa 6.4.2020 ja Lapin Kansassa 7.4.2020

 

 

Milja Sarkola kirjoittaa itsensä kaltaisesta teatterintekijästä, joka mittaa kaiken rahassa

 

 

Rahasta on epähienoa puhua, mutta se kyllä puhuu. Hyvinvointi, ihmissuhteet, solidaarisuus sekä niin ruumiin kuin mielenkin terveys ovat yhteydessä sen määrään.

 

Perheenjäsen-näytelmästään Thalia-palkittu teatterintekijä Milja Sarkola (s. 1975) ottaa esikoisromaaninsa aiheeksi vihoviimeisen tabun, toimeentulon kulttuurialalla. Kuten Sarkola, päähenkilö on nelikymppinen arvostettu suomenruotsalainen ohjaaja ja näytelmäkirjailija, joka kirjoittaa esikoisromaaniaan suomeksi.

Vasta loppupuolella hienoisin vihjein annetaan ymmärtää, ettei teoksen minäkertoja ole samanniminen kuin kirjailija. Romaani harhauttaa ovelasti lukemaan itseään autofiktiona.

 

Päähenkilö on neuroottinen suorittaja, joka kirjaa päiväkirjaansa herkän haaveksinnan sijaan muutokset pankkitilien saldoissa. Karttuvana vanhuudenturvana tällä pragmatistilla on apurahoista ja palkkioista kertynyt eläke, säästötalletukset, rahastosijoitus ja puolison henkivakuutus.

 

Poikansa esteettisen maun hän näkee ”veressä periytyvänä aristokraattisuutena”; rahan puutteesta ja riistosta valittamisen rahvaanomaisena.

Valosuunnittelijan apurahan hän tuomitsee ansaitsemattomaksi ja päättää olla enää koskaan tekemättä yhteistyötä moisen ”kyynärpääpyrkyrin” kanssa.

Toisaalta päähenkilöä askarruttaa itseään ympäröivä epäoikeudenmukaisuus: hän on kiinnostunut Pierre Bordieun näkemyksestä kulttuurisesta pääomasta, ”ylempien luokkien ylläpitämästä yhteiskuntajärjestelmästä näennäisen demokraattisen koulutuksen turvin”.

 

On rohkeaa rakentaa päähenkilö, joka muistuttaa kirjoittajaa itseään ja on samalla laskelmoivuudessaan vastenmielinen. Autofiktioksi puetun satiirin piikit kohdistuvat päähenkilön lisäksi taloudellisia realiteetteja välttelevään kulttuuriväkeen.

 

Minäkertojalle elämä on kauhistuttavan sattumanvaraista, jonka ennakoimattomuutta hän pyrkii hallitsemaan erilaisilla vakuutuksilla. Maksut osoittavat, että uhkien tiedostaminen ja niihin varautuminen ovat ylellisyyttä, johon kaikilla – varsinkaan kulttuurialalla – ei ole varaa.

Vakuutuksilla ja riskikaavioilla on myös vaikea luovia arvaamattomissa sosiaalisissa tilanteissa, joita minäkertoja ilmeisen introverttina haluaisi välttää.

 

Talouden lait ulottuvat muillekin elämänalueille: taiteen tekemistä verrataan huoraamiseen ja toisten yksityisyyttä käyttömateriaaliin. Kriittinen kannattaa olla, mutta on hyvä tunnistaa tahot, joita on pokkuroitava.

Autenttisuutta paljon matkustelevan suomenruotsalaisen taiteilijan arjen kuvaukseen tuodaan kirjoittamalla keskusteluja myös ruotsiksi ja englanniksi.

 

Pääomani on kirja kirjoittamisesta. Minäkertoja kertoo ulkomaalaiselle residenssikaverilleen, miten hän itse ei ole yhtä kuin kirjansa kertoja:

I'm trying to describe small events in everyday life, much like my own, but the narrator is very miserly, greedy, selfish person. I think I should fictionalize it a little more, so that people don't think I'm that kind of a person.”

 

Jatkuva laskeminen ja taloudellisten lainalaisuuksien ulottaminen muuallekin kuin toimeentuloon tekevät minäkertojasta kylmän ja asettavat hänen myötätunnolleen hintalapun. Silti rahan ja kulttuurialan vuorovaikutuksen tarkastelu on kaivattu näkökulma myös kaunokirjallisuudessa.

 

 

Heidi Heinonen