Toni Morrison: Koti. Suomentanut Seppo Loponen. Tammi 2014
Julkaistu Kalevassa 3.2.2014
Sorretun miehen vuoro puhua
Rotusorron viiltämät haavat tykyttävät Toni Morrisonin tekstissä yhtä kipeinä kuin aikaisemmin
Toni Morrisonin (s. 1931) tuotannon kantavia teemoja ovat olleet rotusorto, orjuus ja patriarkaalinen valta. Ne ovat tuoneet hänelle myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon, jonka hän voitti ensimmäisenä afrikkalaisamerikkalaisena naisena vuonna 1993.
Englanninkielisenä alkuteoksena viime vuonna ilmestynyt, jälleen Seppo Loposen ansiokkaasti suomentama Koti on tiivis ja merkittävä kertomus vanhojen teemojen variaatioista. Nyt fokus on kuitenkin siirtynyt naisesta alistettuun mieheen.
Tarina alkaa 1930-luvulta, rotusorron aikaisesta teksasilaisesta piirikunnasta, jossa Moneyn perhe monien muiden mustien tavoin joutuu häädetyksi kotoaan. He päätyvät sukulaisten hoteisiin Lotukseen, Georgian pikkukaupunkiin, jossa sisarukset Frank ja Cee haalivat mitättömiä eväitään aikuisuuteen.
Voimattoman äidin ja vihamielisen isoäitipuolen helmojen suojasta on turha haaveilla. Niinpä sisarukset etsivät sitä toisistaan.
Kovettavien ja katkeroittavien vuosien jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Frank on palannut Korean sodasta henkisesti ja fyysisesti vammautuneena ja Cee on joutunut rotuhygieniaa harjoittavan lääkärin uhriksi.
Frankin on voitettava vastenmielisyytensä kotiseutuaan kohtaan ja palattava pelastamaan sisarensa. Jotain yllättävää kuitenkin tapahtuu ja molemmat löytävät vihdoin kotiin – paikkaan, jossa voi tuntea itsensä ehjäksi ja rakastetuksi.
Mielenkiintoisinta teoksen rakenteessa on se, miten kertojan kaikkitietämystä halkovat kursivoidut kappaleet, joissa Frank ohjeistaa kertojaa:
”Aiemmin kirjoitit, kuinka varma minä olin, että se Chicagon junan hakattu mies heti kotiin tultuaan kiepahtaisi ympäri ja hakkaisi vaimonsa, joka yritti auttaa häntä. Ei pidä paikkaansa. Niin en suinkaan ajatellut.”
Tällaisesta asetelmasta syntyy kiehtova ristiveto, jonka Morrison tuntuu antavan pöllyyttää myös omia asenteitaan. Kirjailijahan on tullut tunnetuksi nimenomaan jälkikolonialistisena feministinä.
Nyt feminismistä on tullut niin pehmeää, että haavansa paljastanut, uupunut maskuliininen sankari saa huoletta lepuuttaa murtunutta panssariaan sitä vasten.
Siinä missä Morrison on aikaisemmin tarkastellut ihmisyyttä akseleilla mies–nainen sekä musta–valkoinen, hän nyt luotaa mustan miehen alistettua maskuliinisuutta.
Täysin pelkäksi Frankin voiman ja pimeyden kuvaukseksi Koti ei jää. Keskiössä on myös jo lapsena nujerrettu sisar Cee, joka kotiseudun naisten hoivissa löytää itsenäisyytensä ja vapautensa: ”Sinua ei mikään eikä kukaan muu ole velvollinen pelastamaan kuin sinä itse. Kylvä oma peltosi.”
Morrisonin teoksen arvokkain sisältö piilee siinä vieraanvaraisuudessa, jonka voimansa ja kotinsa löytänyt voi vieraalle tarjota.
Pahuus ei välttämättä idä ulkopuolella, vaan omissa käsityksissä – joita Frank kertojaltaan oikoo. Vaikka taisto sukupuolten välillä on tauonnut, rotusorron viiltämät haavat tykyttävät yhä tekstissä yhtä kipeinä kuin aikaisemmin. Niiden parantumisprosessi vaatinee vähintään vielä yhden Nobel-sukupolven.
Heidi Heinonen