Sari Näre: Helsinki veressä. Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa. Tammi 2018
Julkaistu Kalevassa 23.4.2018
Housukaartilaisia ja hameen alla aseita
Sari Näreen tietokirja kuvaa naisten, lasten ja nuorten roolia vuoden 1918 Helsingin kapinassa.
Vuoden 1918 konfliktissa vastakkain olivat muun muassa käsitykset siitä, miten naisten tuli osallistua taistoon.
Punaiset naiset pukivat housut, tarttuivat aseisiin – ja maksoivat myöhemmin tasa-arvopyrkimyksistään kovan hinnan. Valkoiset hyödynsivät perinteistä naisen rooliaan auttaakseen taistelevia miehiään: aseita salakuljetettiin hameen alla ja lastenvaunuissa.
VTT, sosiologian dosentti Sari Näre tarkastelee tietokirjassaan Helsinki veressä sisällissotaa erityisesti naisten, lasten ja nuorten sekä paikallisuuden näkökulmasta. Fokuksessa on Helsingin tapahtumat ja kulloisenkin tilanteen altavastaajan näkökulma.
Tutkimuskirjallisuuden lisäksi aikalaiskuvauksella on tärkeä rooli ajan ilmiöiden kartoittamisessa. Lähteiden puolueellisuutta on pyritty tasapainottamaan molempien puolien todistuksilla.
Pyrkimys puolueettomuuteen näkyy myös oman taustan avaamisessa: Näre kertoo olevansa isän puolelta punaorvon ja äidin puolelta valkokaartilaisen lapsenlapsi.
Ensimmäisen maailmansodan heikentämät elinolosuhteet olivat oiva kasvualusta kapinalle. Punaisia katkeroitti porvariston omaneduntavoittelu ja työvaenluokan tarpeiden sivuuttaminen. Bensaa liekkeihin lorautti agitaatio, jonka Näre tulkitsee aikansa vihapuheeksi.
Suomi oli kaoottisessa tilassa Venäjän vallankumouksen vuoksi, ja sisällissotaa edeltävää aikaa leimasi virallisen järjestysvallan puuttuminen. Levottomuudet saivat alkunsa alueilla, joissa oli suuria eroja elintasojen välillä.
Helsingissä paikallinen poikakulttuuri, sakilaisuus, lisäsi sekasortoa päämäärättömällä huliganismillaan. Tiiveissä kaupunkiyhteisöissä lähes heitteillä kasvaneet sakilaiset liittyivät punakaartiin työttömyyden takia.
Naisten suhde ”housukaartilaisuuteen” oli Näreen mukaan hieman samanlainen kuin sakilaisuuden aseisiin: siihen sisältyi asemaan ja kulttuuriseen muutokseen liittyviä toiveita. Naisten asema kaartilaisina oli kuitenkin vain näennäisen tasa-arvoinen. Vallankumousjohtajat hyväksikäyttivät kaartilaistyttöjen ihailua.
Tammikuusta huhtikuuhun kestäneen Helsingin kapinan talttuessa saatiin hallinnoinnin kannalta keskeiset rakennukset, kuten Senaatintalo, vallattua takaisin. Valkoinen kirjallisuus vertaa arvokkaiden rakennusten siivoa punaisten sieluntilaan:
”Leipää, kalaa, aukaistuja säilykepurkkeja on tallattu maahan. Verta on lattialla ja istuimilla. Huonekalut on heitetyt hajalleen sikinsokin. - - Sellainen on Smolna olemukseltaan; se on hengen tuotetta, joka kieltää kaiken, rehellisen työn, omantunnon äänen ja inhimillisen järjestyksen.”
Jos punakaartilaisten kapina olikin järjestäytymätön, sitä olivat myös valkoisten mielivaltaiset vangitsemiskäytänteet. Punaisia ryhdyttiin keräämään vankileireille ilmiantojen perusteella. Ilmiantoja tehtiin myös henkilökohtaisten kaunojen tai omaisuuden takavarikoimisen toivossa.
Sukupuolinormeja rikkoneet naiset olivat suuressa vaarassa tulla ammutuksi jo ennen valtiorikosoikeuskäsittelyä. Myös lapsia vangittiin ja teloitettiin.
Kirjassa siteerattu kulttuurieliitti edustaa valkoista näkökulmaa. Ilmari Kiannosta piirtyy vastenmielinen kuva punaisten inhimillisyyden kieltäjänä. Näin Kianto kiivasteli 2.4.1918 Keskisuomalaisessa:
”Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä enemmän kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat?”
Näre näkee vuoden 1918 vankileirit natsi-Saksan keskitysleirien häpeällisinä edelläkävijöinä. Hän nimeää useita yhtäläisyyksiä, joista erityisesti nälkiinnyttäminen, janossa pitäminen, orpouttaminen ja ruoskarangaistukset olivat erityisen julmia käytänteitä. Näre huomauttaa kuitenkin, että tarkastelu on vain suuntaa antava ja kaipaa lisää tutkimusta.
Huomionarvoista on, ettei Suomen valtiovalta ole vieläkään pyytänyt leiriolosuhteiden takia invalidisoituneiden ja kuolleiden omaisilta anteeksi.
Heidi Heinonen