Heidi Heinonen


Katja Kärki: Jumalan huone. Bazar 2019

Julkaistu Lapin Kansassa 30.1. ja Kalevassa 5.2.

 

 

 

Vapaus on vihaisena laadittu syntilista

 

 

Reiluun 460 sivuun sidottu tarina lestadiolaisyhteisöstä on todellinen yllätys. Rovaniemellä asuvan, pohjoiskarjalaislähtöisen Katja Kärjen (s.1985) esikoisromaani Jumalan huone on samaan aikaan vanhaa toistava ja uutta avaava.

Sen ainesosat, nuoren tytön kasvukertomus, lestadiolaisyhteisön kuvaus, maaseutumelodraama, sukupolviromaani sekä kertomus sodan rampauttamista miehistä ja mielistä, ovat yksittäisinä tuttuja tarinoita.

Yhdessä, yksiin kansiin ahdettuina ne kuitenkin onnistuvat imaisemaan mukaansa ja tarjoamaan tuoreita näkökulmia.

Tarinan juurien kirjoittaja ilmoittaa ulottuvan omiin kokemuksiinsa.

 

Jumalan huoneessa sukupolvia kuoritaan käänteisessä järjestyksessä kuin seurauksia syiden edeltä: Aluksi pureudutaan 1990-luvulla esimurrosikäisen Elsan heräävään kapinaan lestadiolaisyhteisön ankaria sääntöjä vastaan. Sitten siirrytään Elsan tädin, Marian, 1960-luvulla alkavaan tarinaan, jossa pettymys miehiin – muun muassa oman isän väkivaltaisuus ja saavuttamaton rakkaus – vähitellen herättää uskon alla uinuvan feminismin. Isän väkivaltaisuus saa selityksensä vuonna 1922 syntyneen Ailin tarinassa. Aili on Marian äidin sisar.

 

Jaksot naisten tarinoista leikkautuvat toisiinsa dramaattisilla aluilla ja lopuilla, joissa haaveet sammuvat ihmisessä itävään tuhovoimaan. Pysäyttävin esimerkki on Marian äidin elämän päättyminen isän nyrkiniskuun.

 

Romaanissa koti, uskonto ja isänmaa ovat yhtä kuin pohjoiskarjalalainen maaseutu, lestadiolaisuus sekä vähintään henkisesti sodan murjomat miehet. Niiden takia tai niistä huolimatta sama parinvalintaan liittyvä yksilötason draama ravistelee joka polven naisia.

Rakkauden nälkä kylvää tragedioita, joiden kasvumaata sydämen oikut ja rakkauden petollisuus ovat. Sen verran heinäpelto hulmuaa ja aitan ovi narahtaa, että avioliiton ulkopuolisia äpäriä syntyy lapsilaumojen keskelle useampi.

Tarinassa ei aina erotu, mikä on tai on ollut vain lestadiolaisille syntiä ja mikä myös valtaväestölle moraalisesti tuomittavaa.

 

Romaanin vahvuus on, ettei se keskity pelkästään lestadiolaisuuden kuvaamiseen liikkeen sisältä käsin. Elsan ystäväpiirin kautta paljastuu, millaisia ennakkoluuloja yhteisöön liittyy puolin ja toisin.

Teoksessa lestadiolaisnuorelle ympäröivään maailmaan integroituminen on vaikeaa. Yhteisön jäsenelle uskon sana on ehdoton totuus, jota ei saa horjuttaa edes ristiriitainen tieto tai kokemus:

'Mitäs se teolokia on? 'Niinku uskontotiede tai semmonen.' Ailin kädet jähmettyvät. Se nyökkää kirjahyllyyn päin melkein vihaisena. 'Tuollahan nuita on nuita Lestatiuksen postilloja. Siitä vuan opiskelemmaan, siihen mittään teolokioita tarvihe.'”

 

Elsan itsenäistyminen on kivuliasta. Kasvutarina tuo vimmassaan mieleen Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä -teoksen (1981).

Hyvin pian alkaa Elsalle vapaus kuitenkin maistua väljähtyneeltä oluelta. Kaiken pyhän kieltäminen tekee ihmisestä hetken mielihyvään eläimellisesti takertuvan päämäärättömän ajelehtijan.

 

Esikoisromaaniksi Jumalan huone on hämmästyttävän vahva debyytti. Murre dialogeissa ja sanavalinnat tekevät kerronnasta elävää. Väkevimmillään se tuo jopa mieleen Katja Ketun, ja maaseudun elon rytmin kuvauksessa teos on täysin vertailukelpoinen Tommi Kinnusen sanankäytön kanssa.

Sen sijaan tarina on paikoin turhan seikkaperäinen ja toisteinen. Kertomuksen aukkopaikoissa lukijalla on tilaa oivaltaa ja tehdä omia tulkintoja.

 

 

 

Heidi Heinonen