Heidi Heinonen


Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia. Teos 2019

Julkaistu Kalevassa 1.4.2019 ja Lapin Kansassa 2.4.2019

 

 

 

Nainen Portnoyn taudin kourissa

 

Laura Lindstedtin romaanissa epäilyttävä psykoterapeutti hoitaa oikukasta potilasta

 

Ystäväni Natalia ei tee poikkeusta. Laura Lindstedt on arvostettu kirjailija, joka on useiden ehdokkuuksien (mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto) ja Finlandia-palkinnon perusteluissa saanut erityistä kiitosta kyvystään venyttää proosan konventioita ja kirjoittaa taitavasti esiin asioita, joita sanat harvemmin tavoittavat.

 

Ystäväni Natalia on kuvaus terapiasuhteesta, jossa pakkomielteisestä seksuaalisuudesta kärsivä nainen etsii apua – tai tulkinnasta riippuen, yleisöä – ongelmilleen psykologian tohtorin vastaanotolta.

 

Terapeutinkin metodi ja motiivit mietityttävät. Hän on väitöskirjassaan kehittänyt kerrostushoidoksi kutsumansa menetelmän, jonka vuoksi Suomen Psykoanalyyttinen yhdistys ei ole hyväksynyt häntä jäsenekseen.

Valviran hyväksymiä psykoterapeutteja kertojana toimiva, nimettömäksi jäävä psykologi kutsuu ”viiden pennin puoskareiksi” ja väittää mentorinsa parhaillaan keräävän ”ammattikunnan edistysmielisten” nimiä vetoomukseen Psykoanalyyttisen yhdistyksen päätöksen kumoamiseksi.

 

Kaksi viiteryhmänsä sovinnaisuussääntöjä halveksuvaa arroganttia siis kohtaavat. Missään vaiheessa ei käy täysin selväksi, käyttääkö Natalia potilaan rooliaan samalla tapaa väärin kuin kertoja psykologin asemaansa.

 

Terapeutti suhtautuu Natalian oikkuihin lempeällä kärsivällisyydellä, jossa on pohjimmiltaan kyse vallankäytöstä, toisen aikuisen asettamisesta lapsen asemaan:

Hänen sisällään riehui pieni lapsi, joka halusi leikata äidin helminauhan saksilla katki vain nähdäkseen, loppuuko äidinrakkaus hetkeen, jolloin helmet ropisevat lattialle. Ei se lopu. Me kestämme kyllä. - - Tarjoamme armontäyteistä tyyneyttämme niin kuin nyrkkeilijä pistehanskaansa, johon voi vaaratta iskeä täydellä voimalla.”

 

Terapeutti myös käyttää Nataliaa niin metodinsa testaukseen kuin suunnittelemansa kirjan sisältönäkin. Ja materiaalia riittää: jokaisen terapeutin listaaman tukisanan Natalia saa vaivatta taivutettua osaksi päänsä sisällä tykyttäviä perversioitaan.

Terapeutti ”lukee” Nataliaa poimimiensa vihjeiden perusteella, kuten lukija tulkitsee – mielivaltaisestikin – kirjaa. Psykoanalyysi operoi kielellä ja kielessä, ihan niin kuin tekstianalyysikin.

 

Avaimia teoksen tulkintaan voi etsiä lopusta, jossa on lueteltu Natalian kirjahyllyn sisältö. Hélène Cixous'n, Michel Foucault'n ja Judith Butlerin teokset viittaavat kieltä, valtaa, identiteettiä ja sukupuolta käsitteleviin teemoihin.

Miehen seksuaalisuuden kuvauksella huomiota herättäneen Philip Rothin teos Portnoyn tauti (1969) herättää kysymyksen, olisiko tässä nyt eräänlainen feminiininen vastine sille. Myös Portnoyn taudissa päähenkilö kärsii kyvyttömyydestään nauttia pakkomielteisestä seksuaalisuudestaan ja hakee siihen apua psykoanalyytikon vastaanotolta.

 

Natalian sivistyneisyyden puolesta todistavat niin kirjahylly kuin taideviittauksia vilisevä puhekin. Kuten Natalia tuntuu tekevän, myös teos ripottelee valikoidusti faktoja elävöittämään kertomusta.

Ehkä kuitenkin lopun kirjaluettelo kertoo enemmän teoksen pohjateksteistä kuin päähenkilöstään. Lindstedt tutkii väitöskirjassaan Nathalie Sarrauten tuotantoa, ja sitäkin Natalian kirjahyllyssä on kaksin kappalein. Sarrauten sanotaan olleen mestari hienoisten mielenliikkeiden ja vuorovaikutuksen havainnoinnissa.

 

Ystäväni Nataliassa nämä teemat tiivistyvät vastaanoton arvoituksellisessa maalauksessa, ”Suukorvassa”. Se symboloi sisäistä ääntä – tilannetta, jossa minä puhuu vain itselle.

Maalaus toimii inspiraationa terapeutin kerrostushoidolle, jonka tarkoitus on kirjoittaa sisäinen ääni näkyväksi. Natalian tapauksessa tosin herää kysymys, olisiko sittenkin kannattanut vaieta tai valita pätevämpi psykoterapeutti.

 

 

 

Heidi Heinonen